Onko agility urheilua?

Agilitykansaa on puhututtanut ja puhututtaa KHO:n ja verottajan päätös siitä, ettei agilityä lasketa urheilulajiksi vaan koirankoulutukseksi. Myöskin valtion liikuntaneuvoston päätöksen mukaan agility ei ole urheilulaji, joka olisi oikeutettu valtionapuun. Päätöksissä esiintyneet perustelut kertovat, että asiaa on valitettavasti katsottu hyvinkin väärästä näkökulmasta. Koska keskustelen aiheesta useasti, päätin nyt avata omaa näkemystäni asiasta näin fysioterapeuttisin lasein katsottuna.

Valitettavan moni liikuntaharrastus on mennyt siihen pisteeseen, että laji täytyy aloittaa hyvinkin nuorena, jotta on mahdollista harrastaa ja pysyä lajissa mukana. Harvoihin lajeihin pääsee mukaan enää keski-ikäisenä (tai sen ylittäneenä), puhumattakaan että olisi mahdollisuutta päästä kilpailutasolle tai edes treenaamaan muuta kuin ylijäämäaikoina. Agility on äärimmäisen hieno laji juurikin sen vuoksi, että sen voi aloittaa koska vain. Omasta kiinnostuksesta ja harrastamisen intensiteetistä riippuen lajissa on mahdollista kehittyä kilpailutasolle ja jopa arvokilpailutasolle muutamassa vuodessa. Saa harrastaa kevyesti tai täysillä ja kuulua silti joukkoon. Toinen äärimmäisen hieno asia on, että agilityä voi harrastaa niin kauan kuin haluaa. Ikärajaa ei harrastamiselle tai kilpailemiselle ole, eikä myöskään menestymiselle. Agilitystä puhutaan urheiluna usein korostaen sen huippu-urheiluun liittyviä puolia. Sekin on hyvä, mutta mielestäni huomattavasti enemmän pitäisi puhua niistä hyödyistä, joita laji tuo liikunnallisessa mielessä tavalliselle harrastajille.

Olen viihtynyt lajin parissa jo reilun kymmenen vuoden ajan. Ammatillisesta näkökulmasta katsottuna huomaan usein tulevani hyvin iloiseksi siitä, miten agility liikuttaa ihmisiä. Lajin parista löytyy paljon harrastajia, joilla olisi ammatillisen arvioni mukaan ilman agilityharrastusta kohonnut riski olla hyvinkin inaktiivisia. Kaikkien ei tarvitse nauttia kuntosaliharjoittelusta tai keskuksien ryhmäliikuntatunneista. Kaikki eivät myöskään saa hyvää oloa pelkästään liikunnan riemusta liikkumalla yksin. Mutta kaikki liikkuu mielellään. Koiran kanssa. Paljon. Niin että tulee hiki. Ja hyvä mieli.
Olen onnekkaassa asemassa ja saan valmentaa agilityohjaajia liikkumaan paremmin ilman koiria tehvävissä fysiikkatreeneissä. Treeneissä treenataan kunnolla. Tänään viimeksi tehtiin HIIT-treeniä ja kaikki vetivät täysillä. Kaikilla on yhteinen motiivi treeneissä käymiselle. Halutaan olla parempia agilityohjaajia, ketterämpiä, nopeampia, taitavempia liikkumaan. Agilityharrastuksen kautta innostutaan harrastamaan hyvinkin rasittavaa liikuntaa, juoksemaan intervalleja, pitämään omasta fyysisestä kunnosta huolta, siinä missä koirankin kunnosta. Tänään viimeksi sain halauksen kera kuulla mieltäni aivan erityisesti lämmittävät sanat: "Olet saanut minut taas nauttimaan liikkumisesta." Tätäkään ihmistä en olisi tavannut, jos hän ei harrastaisi agilityä.

Agilitysuoritus on motorisesti hyvin vaativa suoritus, jossa tarvitaan nopeutta, koordinaatiokykyä, voimaa ja tasapainoa. Useat ohjauskuviot kovasta vauhdista ovat todella vaativia. Koiran rinnalla ei siis vain voi juosta eteenpäin, vaan on pystyttävä muuhunkin. Ja koska näin on, vaatii lajissa kehittyminen paljon harjoittelua. Kilpailusuoritus kestää 30 sekunnista minuuttiin. Tuon ajan ohjaaja juoksee ja ohjaa koiraansa erilaisin ohjauskuvioin 100-200 metrin radan. Kuten hyvin monissa muissakin lajeissa, todellinen työ tehdään harjoituksissa. Agilityharjoitukset esteillä kestävät yleensä n. 10-15minuuttia. Treenien jälkeen ohjaaja lähes aina on hyvinkin hengästynyt ja hikinen. Harjoittelua edeltää 20-30min tehokas lämmittely yhdessä koiran kanssa ja yhtä pitkä jäähdyttely. Yksi agilityharjoitus sisältää siis vähintään tunnin aktiivista liikkumista. Koska koiran fyysisestä kunnosta on huolehdittava, sisältää agilityohjaajan viikko paljon lenkkeilyä, kävely-, juoksu-, ja intervalliharjoittelua koiran kanssa.

Kyllä, hengästytti!

Tämä ihmisryhmä, joka saattaisi ilman agilityharrastusta olla hyvinkin inaktiivinen, liikkuu siis moninkertaisesti liikuntasuositusten yli harrastuksensa vuoksi. Ja toteuttaa vielä rasittavaksi luokiteltua aerobista harjoittelua useaan kertaan viikossa. Liikunnan positiiviset ja ennaltaehkäisevät vaikutukset moniin kansantauteihimme on todistettu monesti, enkä niitä tässä lähde enää sen koommin avaamaan. Totean vain, että se että liikunnasta muutoin nauttimaton ihminen lähtee joulukuisessa pimeydessä vesisateeseen juoksemaan, on suoranainen ihme. Agilityurheilu on kansanterveydellisestä näkökulmasta todellinen kultakaivos, johon todella kannattaa sijoittaa, sillä se aivan varmasti maksaa itsensä yhteiskunnalle moninkertaisesti takaisin. Oman arvonsa ansaitsee myös lajin (liikunnan, urheilun) tuoma psyykkinen hyvinvointi ja sen massiiviset vaikutukset ihmisen elämään.

On hienoa saada olla mukana ja vaikuttaa näin hienon urheilulajin parissa!