Olen useasti pohtinut koiralähtöisyyttä arjessa sekä kouluttamisessa Helinän kanssa touhuillessani. Mitä todella on koiralähtöisyys? Kuinka koiralähtöisiä pystymme olemaan yhteiskunnan asettamissa rajoissa? Ja mikä takaa koiralähtöisyyden?
Tietysti koiralähtöisyyttä on tuntea koira eläimenä ja huolehtia sen perustarpeista, kuten esimerkiksi oikeanlaisesta ja riittävästä ravinnosta. Pohdintani kohteena ovat kuitenkin koulutukselliset asiat niin arjessa kuin treeneissä aktiivisen koiran kanssa.
Erittäin aktiivisen ja ongelmallisesti käyttäytyvän koiran kouluttamisen kanssa törmää jatkuvasti ristiriitatilanteisiin, joissa joutuu puntaroimaan koiran hyvinvointia, koiralähtöisyyttä sekä elinympäristön ja yhteiskunnan asettamia haasteita, kuin myös omia mieltymyksiä koiran käyttäytymisestä. Päivänselvää tietysti on, että koirat ovat täysin meidän toimintamme armoilla. Pystymme hallitsemaan koiran elämää lähes täysin. Lisäksi yhteiskunta asettaa vaatimuksiaan niin koiran kiinnipitämisestä kuin ihmisten työpäivien pituudesta, mitkä olennaisesti liittyvät koirien hyvinvointiin. Tämän lisäksi ovat meidän jokaisen henkilökohtaiset mieltymykset koirien "hyvästä" käyttäytymisestä. Koulutustavoitteemme, niin harrastuksissa kuin arjessakin ovat hyvin usein meidän keksimiä ja lähtöisin meidän tarpeistamme. Hyvin usein vielä koulutamme koiralta pois sen lajityypillisiä käyttäytymismalleja, jotka ovat meidän näkökulmastamme ongelmallista käyttäytymistä. Tämähän ei tietysti ole huono asia ja kouluttamalla pois jotain lajityypillistä käyttäytymistä, kuten liikeärsykkeiden laukaisemaa jahtaamista, todennäköisesti onnistumme lisäämään koiran hyvinvointia, tietysti sillä, että koira pysyy hengissä, eikä jää jahtaamansa auton alle, mutta myös sillä, että kouluttamalla positiivista vahvistamista hyödyntäen autoista luopumisen, onnistumme todennäköisesti vähentämään koiralle lenkkeilyn aikana aiheutuvaa negatiivista stressiä. Koiralähtöisyyden toteutumista joudumme miettimään tilanteissa, joissa koulutamme koiralta pois luontaista käyttäytymismallia, joka ei ole haitallinen kenellekään osapuolelle, vaan ainoastaan henkilökohtaisesti ihmistä häiritsevää. Näissä tilanteissa joutuu puntaroimaan millaisen kompromissin tekee ja jos päätyy kouluttamaan koiralta pois jotain sille tärkeää maneeria, tulisi sille antaa mieluisa vaihtoehtoinen tapa toimia.
Treenikaverini esitti erittäin hyvän kysymyksen koiran persoonallisuuden huomioimisesta koulutuksessa. Tuntuu, että varsin usein törmää mielipiteisiin, joissa koiran käyttäytymisellä on tietynlaiset ennalta määritellyt tavoitteet ja halutaan lopputuloksen olevan tietynlainen, on koira sitten millainen tahansa. Eli ns. "samaan muottiin" kouluttamista. Erityisen usein tähän törmää kiihkeiden koirien kanssa. Jossain koulukunnassa ajatellaan, että kiihkeä koira on jo itsessään niin kiihkeä, ettei sen tule päästä kiihtymään laisinkaan, vaan tavoitellaan rauhallista käyttäymistä. Rauhoittumisen taito on erittäin tärkeä ja se ihan varmasti lisää koiran hyvinvointia. On kuitenkin näytetty toteen, että kiihkeillä koirilla on fysiologinen tarve kiihtyä. Herääkin kysymys, että onko eettisesti oikein ottaa kiihkeä koira ja tavoitella koulutuksella siitä löysästi remmissä löntystävää kaupunkikoiraa? Mielestäni tuo ei ole koiralähtöistä kouluttamista, vaan kiihkeiden koirien tulisi päästä kontrolloidusti purkamaan kiihtymisen tarvettaan, esimerkiksi säännöllisen turvallisessa ympäristössä tapahtuvan vapaana juoksemisen/ihmisen kanssa leikkimisen/vetoliikunnan parissa, jotta ne olisivat hyvinvoivia.
Uskon, että yksi Helinän edistymisen kulmakivistä on säännöllinen vapaana liikkuminen metsässä. Puolitoista vuotta sitten vapaana liikkuminen oli todella maanista ja sisälsi paljon varjojen jahtaamista. Juoksemisesta ja fyysisestä rasituksesta oli tullut arvokas resurssi, joka kannatti käyttää loppuun asti, koska tietoa seuraavasta kerrasta ei ollut. Nyt, kun vapaana liikkuminen on jokapäiväistä, on se huomattavasti rauhallisempaa ja koiralle turvallista, eikä tarvitse pelätä, että se juoksee itsensä hengiltä törmäämällä johonkin. Fyysisyydestä nauttiva koira tarvitsee tarpeeksi fyysisiä aktiviteetteja.
Valinnan mahdollisuuden on todettu lisäävän koiran hyvinvointia. Tämä on helppo uskoa, hyvinvointiyhteiskunnassamme meillä ihmisillä on joka päivä lukemattomia valinnan mahdollisuuksia ja se aivan varmasti lisää meidän hyvinvointia. Koirilla valinnan mahdollisuuksia on huomattavasti vähemmän. Mielestäni koiralähtöiseen ajatusmalliin liittyy valinnan mahdollisuuksien pohtiminen ja niiden tarjoaminen siinä määrin kuin se on mahdollista. Arjen esimerkkejä keksii helposti, esimerkiksi saako koira nukkua missä haluaa. Harrastamisen kannalta on oleellista, että koiralla on mahdollisuus valita haluaako se treenata vai eikö se halua. Valitaanko lajit koiralle etukäteen ihmisen mieltymyksen mukaan vai valitaanko lajit koiran kykyjen/mielenkiinnon kohteen mukaan? Huomioidaanko harrastuksissa nuoren koiran kehitys vai mennäänkö eteenpäin ohjaajan aikataululla? Jännittävien ympäristöjen/asioiden kohtaamisessa on oleellista, että ajattelemmeko, että koiran pitää tulla jännittävästä oviaukosta, koska meillä on kiire treeneihin, vai annammeko koiralle mahdollisuuden edistyä tehtävässä omaan tahtiin ja jokaisen palkkion saamisen jälkeen sillä on mahdollisuus valita miten lähelle se tulee ja millä nopeudella. Koulutustilanteissa olen hyödyntänyt Helinän kanssa paljon peliä, jossa treeni alkaa sillä, että Helinä saa itse valita millä lelulla hän haluaa leikkiä. Suosittelen kokeilemaan! Leikki sisältää yllättäviä valintoja ja tuo todella kivasti voimaa tekemiseen. Ja palkkion laadusta voi olla varma :) Toinen treenitilanteissa valinnan mahdollisuutta hyödyntävä tapa on se, että olen asettanut esim. kolme erilaista kohdetta rinnan ja koira on itse saanut valita mitä tehtävää hän ensiksi haluaa suorittaa. Koiran valitsema kohde otetaan esille ja sitä treenataan, treenin jälkeen valitaan uusi kohde kahdelle jäljelle jäävästä jne. Nämä pelit ovat olleet oleellisia koiran treenimotivaatiota lisääviä tekijöitä.
Eileen and dogs -blogista löytyy hyvä kirjoitus: http://eileenanddogs.com/2015/06/19/giving-dogs-choices/
Sanasta "operantti" on tullut todellinen trendisana. Takaavatko operantit koulutusmenetelmät koiralähtöisyyttä? Eivät takaa. Ihan jo siksi, että operanttiin koulutusmenetelmään kuuluu positiivisen vahvistamisen lisäksi niin positiivinen rankaisu, kuin negatiivinen vahvistaminenkin. Koulutus voi sisältää suurilta osin näitä ja olla silti täysin operanttia. Takaavatko sitten positiiviset koulutusmetodit koiralähtöisyyttä? Eivät takaa. Koiraa voi kouluttaa täysin positiivisesti ajattelematta lainkaan koiralähtöisesti. Opetettavat asiat voivat olla täysin ihmislähtöisiä ja koira ns. "pistetään tekemään", vaikka positiivisesti koulutetaankin. Voiko sitten edes harrastaa täysin koiralähtöisesti? En tiedä. Harrastuksiin liittyy paljon asioita, joiden parissa joudumme miettimään koiralähtöisyyttä. Kuitenkin harrastukset ovat niitä, mitkä tarjoavat monelle koiralle säännöllistä aivojumppaa, leikkimistä, onnistumisen tunteita ja sosiaalista toimintaa ihmisen kanssa. Varmaa on se, että oma ajatusmallimme ja halumme kouluttaa koiralähtöisesti ratkaisee. Hyvinvoinnin avaimet ovat meidän käsissämme. Oma tavoitteeni on kouluttaa positiivisen vahvistamisen tekniikoita hyödyntäen koiralähtöisesti. Sillä ajatuksella treenisuunnitelmia kirjoittelemaan!
22.1.2016
Tavoitteena Hyvinvoiva Helinä - Oppimismatkalla, varjojen maailmassa
Yhdeksän kuukautta on jo ehtinyt vierähtää Helinän kanssa. Toisaalta todella lyhyt aika, toisaalta tuntuu, että Helinä olisi ollut täällä aina :)
Syksyn aikana on tapahtunut paljon. Tärkeimpänä asiana varmasti elinympäristön muuttuminen Helinälle suotuisammaksi, kun ostin omakotitalon maalta, mistä jo kirjoittelinkin. Helinä on hyötynyt aivan valtavasti vähä-ärsykkeisessä ympäristössä asumisesta, kun hänen ei tarvitse päivittäin kohdata jännittäviä asioita. Jatkuva negatiivisen stressin aiheuttama kortisolintuotto ollaan saatu vähenemään. Helinä sietää ärsykkeitä huomattavasti paremmin ja palautuu niistä nopeammin. Stressin väheminen on varmasti edesauttanut suoliston paranemista oleellisesti, sillä Helinän maha on vihdoin lähes normalisoitunut. Hänellä oli hyvin raju suolistotulehdus ja aliravitsemustila silloin puolivuotiaana ja siitä toipuminen on kestänyt kauan. Aluksi ruokavalio oli hyvin tiukka, mutta nyt ollaan päästy melko mukavaan tilanteeseen :) Herkkämahainen hän on edelleen ja sitä hän tulee todennäköisesti olemaan aina. Painoa hän on saanut siitä alun 9,5kg:sta 17,5 kiloon, mistä olen kyllä erittäin onnellinen! Ruipelo hän on edelleen, vaikka melkoiset muskelit omaakin. Massaa saa tulla vielä paljon lisää, mutta vatsan toiminnan haasteellisuuden vuoksi voimme olla erittäin tyytyväisiä tulokseen :)
Olen yrittänyt päästä Helinän maailmaan ja ymmärtää sitä ja hänen käyttäytymistään paremmin. Hyvin monet hänen käyttäytymismaneereista ovat jääneet pois, kuten liiallinen juominen, hännän jahtaaminen, valojen päälle laittaminen, tv:n päälle laittaminen, verhojen avaaminen jne. Syksyn aikana tuhoaminen on myös vähentynyt merkittävästi ja nykyään, kun tulen kotiin, täällä on enää aniharvoin pommi odottamassa eteisen ovelta eteenpäin :) Helinältä ei enää ole tarvinnut rajata kirjahyllyjä yms. kiipeilyn pelossa. Pöydälle hän kyllä edelleen kiipeää. Ja ikkunasta on valmis hyppäämään ulos samantien, kun siihen mahdollisuus tulee, mutta näitä onneksi pystyy helposti kontrolloimaan. Ramppaaminen sisällä on vähentynyt merkittävästi tunneista kymmeniin minuutteihin ja on jopa päiviä, kun ramppaamisminuutit ovat laskettavissa yhden käden sormilla :) Helinä ei ole enää ollenkaan niin maaninen, ramppaamisen saa keskeytettyä kutsulla tarvittaessa. Omalla pihalla juokseminen on hyvin kovavauhtista ja samaa kaavaa toistavaa. Hän on juossut nurmikolle kunnon motocross-radan :D Tämänkin juoksemisen saa kuitenkin katkaistua kutsulla. Sisälle Helinä tulee jo mielellään. Ulospääseminen on toiminut oivana palkkiona rauhoittumiselle :) Ylipäätään toiminnalliset palkkiot toimivat Helinälle huomattavasti paremmin kuin lelut/namit, mikä tietysti ei ole yllättävää. Hän pysyy pihalla, eikä reagoi sillointällöin ohi ajaviin autoihin/hevosiin jne. Nyt olen huomannut hänen enemmissä määrin myös vaeltelevan pihalla ravaillen, maanisen ympyrään juoksemisen sijaan.
Ramppaminen on hyvin mielenkiintoista, sillä siihen on niin monta syytä. Osittain se on varmasti kiihdyttävän tekemisen hakemista ja ns. "itsensä viihdyttämistä", mutta se on myös keino purkaa stressiä ja se näyttää myös olevan keino ilmentää nälkää, pissahätää, kipua jne. En varmasti koskaan saa sitä kokonaan pois, eikä se ole tavoitteenikaan. Tavoitteena on saada tilanne sellaiseksi, ettei ramppaaminen aiheuta haittaa hyvinvoinnille, esim. nukkumisen estäjänä, unen laadun heikentäjänä tai esimerkiksi sosiaalisen kanssakäymisen estäjänä. Kotona normaalitilanteessa Helinä on jo melko hyvällä mallilla. Kaikki muuttuvat tekijät, vieraat jne, laukaisevat voimakasta ramppaamista, joten työstettävää kyllä löytyy :)
Marras-joulukuussa Helinän sisäaktiivisuus lähti kasvamaan ja pohdinkin pääni puhki mitä muutoksia elämässä olisi ollut, jotka olisivat lisänneet ramppaamista. Joulukuun loppupuolella syy kuitenkin selvisi, kun Helinällä (15,5kk) alkoi juoksut. Leena valaisi minua progesteronin vaikutuksista ja näin meilläkin juuri tapahtui. Aktiivisuus lisääntyi ennen juoksuja ja juoksujen aikaan Helinä oli huomattavasti rauhallisempi. Nyt juoksut ovat ohi ja aktiivisuus on pikkuhiljaa lisääntynyt, mutta selvästi ollaan vielä rauhallisella puolella. Tulevat viikot näyttävät mihin aktiivisuuden määrä vakiintuu.
Mitä me sitten ollaan tehty?
Jirkan ja Tokotiimin kanssa ollaan käyty antoisia keskusteluja. Helinällä on voimakas tarve kiihtymiseen. Ja niinhän se menee, että kiihkeällä koiralla on fysiologinen tarve kiihtymiseen; pelkällä rauhoittelulla ja rauhallisella elämällä ei kokonaisvaltaisesti hyvinvoivaa koiraa saa, kuten Jaimen kanssa on jo aikoinaan opittu. Kiihtymisen kohdetta on kuitenkin helppo säädellä. Tekemisen siis tulee olla kiihdyttävää, jotta se on Helinästä mielenkiintoista. Tätä tietysti olen hyödyntänyt paljon, jotta olen saanut hänelle myytyä, että ihmisen kanssa tekeminen on mukavaa ja kannattavaa. Haasteena on, että Helinä ei pysty katkaisemaan kiihtymistään, hän ei siis pääse siihen kiihtymisen jälkeen tapahtuvaan fysiologiseen tyytyväiseen tilaan, vaan levy jää päälle ja sitä on haasteellista katkaista. Tätä "jarrua" ollaan treenattu marraskuun alusta lähtien. Olin hieman skeptinen, että pystyykö sitä kouluttamaan Helinän tyyppiselle koiralle, mutta lähdin kuitenkin kokeilemaan. Voin ilokseni todeta, että kyllä voi! Helinä rauhoittuu hyvin autoon, joten aloitin sillä. Ajomatka johonkin, jossa jotain sosiaalisesti välittynyttä kiihdyttävää tekemistä, sen jälkeen jäähdyttelylenkki ja autoon kotimatkaksi. Ja autoon hän joka kerta sammui :) Tästä jatkettiin niin, että riehuttiin pihalla kunnolla ja tultiin sisälle matolle ja itse aloin tekemään paikallaan istuen jotain täysin muuta (läppärin esiinottaminen on tehokas vihje rauhoittumiselle). Helinä alkoi nopeasti rauhoittumaan myös sisällä ja treenien edetessä huomasin unen syvenevän, kun jokaisesta varpaanliikahduksesta hän ei enää lähtenyt liikkeelle :) Saavutettiin tilanne, jossa hän kiihtymisen jälkeen omaehtoisesti siirtyy sisällä nukkumaan. Tätä hän teki jo silloin, kun oli juoksuhuuruissaan aktiivisimmillaan, joten voinen todeta harjoittelulla olleen vaikutusta.
Ollaan myös tehty paljon siedätysharjoituksia jahtaamista laukaiseviin tekijöihin. Niitä ovat ihmisen liike, muiden koirien liike, valojen sammuttaminen/päälle kytkeminen, äänet, etenkin kimeät äänet, kuten puhelimen soittoääni, mun puhelimessa puhuminen, tv ja ikkunasta tulviva auringonvalo ja sen tekemät varjot. Käytännössä ärsykkeitä jahtaamiselle on tarjolla koko ajan ja moni niistä on mun vaikutuskeinojen ulkopuolella, kun en kertakaikkiaan saa varjoja poistettua lattiasta :-P Kaikki harjoittelu missä ja milloin tahansa on meille häiriöharjoittelua. Onkin ollut mukavaa huomata, miten Helinä pystyy blokkaamaan esim. tokoa treenatessa ihmis- ja koirahäiriöt hienosti pois, jatkuva häiriössä treenaaminen tuntuu yleistyneen hienosti muihinkin ärsykkeisiin. Häiriöiden treenaamistavoista, mihin ne sijoittuvat, millä niitä tuotetaan, miten palkataan jne voisi kirjoittaa oman julkaisunsa, joten ehkä jätän ne nyt tästä pois. Hyvin vaihtelevasti ollaan jokatapauksessa harjoiteltu. Luopuminen on ollut myös olennainen osa häiriötreeniä. Edelleen pyrin vahvistamaan Helinältä kaiken kontaktin ja vahvistelen myös mitä tahansa muita "koiramaisia" toimintoja. Altistusharjoituksia olemme myös tehneet erilaisissa ympäristöissä, koiriin ja ihmisiin jne. Ne sujuvatkin jo melko mallikkaasti. Keinoista olenkin jo kirjoittanut aiemmin.
Erilaisten virikkeistämisten muodossa ollaan harjoiteltu pitkäkestoista, rauhallista työskentelyä. Tämä oli aluksi haasteellista ja sisälsi paljon ramppaamistaukoja, mutta pikkuhiljaa keskittymiskyky on kasvanut ja hän malttaa työstää tehtäviä pidempään ja sinnikkäämmin.
Lajeja ollaan kokeiltu paljon. Treenaamisen tavoitteena ei ole väsyttää koiraa, vaan treenaamisen ja eri lajien kokeilun tavoitteena on löytää Helinälle mielekästä puuhaa, millä olisi suotuisia vaikutuksia sen pakko-oireisen käyttäytymisen vähenemiseen. Emme siis todellakaan harrasta multichampionin kuvat silmissä :D Kaikki sosiaalinen tekeminen selvästi väsyttää Helinää. Metsälenkit ovat ihan ehdottomia, niissä hän käyttäytyy jo ihan "normaalin" koiran tavoin. Kyselee, josko olisi jotain tehtävää mun kanssa :) Ja leikkii poikien kanssa. Näiden eteen ollaan tehty paljon töitä ja ne näyttävät kantaneen hedelmää. Haistelua ulkona alkoi ilmeentyä noin kolmisen kuukautta sitten. Se on mielestäni erityisen hieno edistysaskel.
Toko on Helinän mielestä lajeista siistein :) Siinä hän on täysillä mukana joka kerta. Olen aivan huumaantunut hänen kanssa treenaamisesta, sillä olen löytänyt neidistä aivan mahtavan asenteen! Vitsit millä voimalla ja innolla hän tekee! Aivan mahtavaa! Jälki on Helinän mielestä ajoittain mielenkiintoista. Tänään aloitimme Katjan (Tikkujuttu) tunnistusetsinäkurssin (ID), tämä olisi Helinälle aivan loistavaa, rauhallista, mutta hyvin vaativaa tehtävää. Ensimmäinen kerta meni erittäin mallikkaasti. Muiden kanssa samassa tilassa hiljaa ja rauhassa oleminenkin onnistui melkein koko tunnin!
Jos Helinä pitäisi diagnostisoida, uskoisin diagnoosin olevan hyperaktiivisuus ja aistiyliherkkyys. Näkö-, kuulo-, maku- ja hajuaistit ovat havaintojeni mukaan Helinällä erityisen herkkiä. Tunto sen sijaan lienee poikkeus sääntöön :)
Helinälle on ollut todella mielenkiintoista opettaa käytöksiä. Oppiminen ei ole hänelle vielä mielenkiintoista tai kiihdyttävää, niin kuin se on vaikkapa Jaimelle, jolla on pennusta asti historiaa oppimisen oppimisesta, koska hänelle on alusta asti koulutettu asioita lähes pelkästään sheippaamalla. Onkin ollut todella hauskaa kouluttaa pitkästä aikaa "vaikeasti" motivoitavaa koiraa! Toiminnan aikaansaamisen keinona olen käyttänyt Helinälle hyvin paljon kohteita, sillä ne helpottavat koiraa ja saan homman nopeasti käyntiin. Vahvisteena toimi pitkään vain lelu. Namipalkka laukaisi jahtaamisen (tai vaihtoehtoisesti ovelle jonottamisen, jotta pääsisi omiin puuhiin :D). Aloitimme pikkuhiljaa 1 nami - lelu, jolloin namin arvo nousi ja nykyään pystyn jo palkkaamaan pitkiäkin sarjoja nameilla. Toimintaa on alkanut tulla paljon enemmän ja paljon tiheämmin. Olen tehnyt paljon "mitä Helinä haluaa tehdä" -treenejä, jossa Helinä on itse saanut tarjota mitä tahansa ja olen sitten lähtenyt vahvistamaan sitä. Tämä on vienyt oppimista hurjasti eteenpäin! Turhautuminenkin on siis yksi jahtaamisen laukaisevia tekijöitä. Tässä on vielä paljon työnsarkaa, jotta päästään oppimisessa Jaimen tasolle, mutta hyvällä mallilla ollaan :) Odotan innolla helmikuun Eva Bertilssonin koulutusta, uskon sieltä saavani uusia näkökulmia.
Olen niin tyytyväinen, että otin Helinän! Helinän kouluttaminen on vienyt oman ajattelun ihan uudelle tasolle. On todella mielenkiintoista miettiä ja pohtia koiran hyvinvointia kokonaisvaltaisesti. Pyrin tekemään kaikki ratkaisut Helinän kannalta edullisiksi, en siis aseta tavoitteita itseni näkökulmasta, vaan yritän mahdollisimman pitkälle ajatella tavoitteet koiran näkökulmasta. Mikä käyttäytyminen haittaa, mikä vie eteenpäin ja miksi? Tälläisen koiran kouluttamiseen ei ole valmiita ohjeita, vaan se on kokeilua ja soveltamista. Välillä onnistuu ja välillä kokeilut menevät informatiivisen puolelle ;-)
Huomaan usein istuvani tässä pöydän vieressä ihan vain pohtimassa, hakemassa tietoa ja lukemassa artikkeleita. Tuntuu kovin hassulta, että Jaippiksen kiihtymiseen liittyvät asiat ovat joskus olleet jotenkin vaikeita :D Ja jottei väärinkäsityksiä syntyisi, olen edelleen aivan äärimmäisen kiitollinen, että minulla on juuri Jaime. Ilman oppimismatkaa Jaimen kanssa, en olisi mitenkään voinut ottaa näin haastavaa koiraa. Jaippis on minulle aivan erityinen koira! Niinkuin tietysti kultainen Elmo ja villikko Arttukin, jokainen omalla tavallaan.
Ja onhan tälläisen koiran kanssa eläminen toisinaan rankkaa ja se vie mun ihan kaiken vapaa-ajan, mutta en silti vaihtaisi päivääkään pois, niin antoisaa ja inspiroivaa tämä työstäminen on! Kovin pienistä asioista tulee hyvin merkityksellisiä. Kuten siitä, että Helinä on siirtynyt viereeni nukkumaan. Miten meinaankaan pakahtua aamuisin, kun löydän hänet vierestäni! Tuntuu, että monta lukkoa on auennut tässä ihmisen ja koiran välisessä suhteessa. Mikä aarre Helinä minulle onkaan ja minkä mahdollisuuden oppimiselle olen saanutkaan!
 |
| Eläinkaupasta hänen itsensä valitsema lelu :D |
Olen yrittänyt päästä Helinän maailmaan ja ymmärtää sitä ja hänen käyttäytymistään paremmin. Hyvin monet hänen käyttäytymismaneereista ovat jääneet pois, kuten liiallinen juominen, hännän jahtaaminen, valojen päälle laittaminen, tv:n päälle laittaminen, verhojen avaaminen jne. Syksyn aikana tuhoaminen on myös vähentynyt merkittävästi ja nykyään, kun tulen kotiin, täällä on enää aniharvoin pommi odottamassa eteisen ovelta eteenpäin :) Helinältä ei enää ole tarvinnut rajata kirjahyllyjä yms. kiipeilyn pelossa. Pöydälle hän kyllä edelleen kiipeää. Ja ikkunasta on valmis hyppäämään ulos samantien, kun siihen mahdollisuus tulee, mutta näitä onneksi pystyy helposti kontrolloimaan. Ramppaaminen sisällä on vähentynyt merkittävästi tunneista kymmeniin minuutteihin ja on jopa päiviä, kun ramppaamisminuutit ovat laskettavissa yhden käden sormilla :) Helinä ei ole enää ollenkaan niin maaninen, ramppaamisen saa keskeytettyä kutsulla tarvittaessa. Omalla pihalla juokseminen on hyvin kovavauhtista ja samaa kaavaa toistavaa. Hän on juossut nurmikolle kunnon motocross-radan :D Tämänkin juoksemisen saa kuitenkin katkaistua kutsulla. Sisälle Helinä tulee jo mielellään. Ulospääseminen on toiminut oivana palkkiona rauhoittumiselle :) Ylipäätään toiminnalliset palkkiot toimivat Helinälle huomattavasti paremmin kuin lelut/namit, mikä tietysti ei ole yllättävää. Hän pysyy pihalla, eikä reagoi sillointällöin ohi ajaviin autoihin/hevosiin jne. Nyt olen huomannut hänen enemmissä määrin myös vaeltelevan pihalla ravaillen, maanisen ympyrään juoksemisen sijaan.
Ramppaminen on hyvin mielenkiintoista, sillä siihen on niin monta syytä. Osittain se on varmasti kiihdyttävän tekemisen hakemista ja ns. "itsensä viihdyttämistä", mutta se on myös keino purkaa stressiä ja se näyttää myös olevan keino ilmentää nälkää, pissahätää, kipua jne. En varmasti koskaan saa sitä kokonaan pois, eikä se ole tavoitteenikaan. Tavoitteena on saada tilanne sellaiseksi, ettei ramppaaminen aiheuta haittaa hyvinvoinnille, esim. nukkumisen estäjänä, unen laadun heikentäjänä tai esimerkiksi sosiaalisen kanssakäymisen estäjänä. Kotona normaalitilanteessa Helinä on jo melko hyvällä mallilla. Kaikki muuttuvat tekijät, vieraat jne, laukaisevat voimakasta ramppaamista, joten työstettävää kyllä löytyy :)
Marras-joulukuussa Helinän sisäaktiivisuus lähti kasvamaan ja pohdinkin pääni puhki mitä muutoksia elämässä olisi ollut, jotka olisivat lisänneet ramppaamista. Joulukuun loppupuolella syy kuitenkin selvisi, kun Helinällä (15,5kk) alkoi juoksut. Leena valaisi minua progesteronin vaikutuksista ja näin meilläkin juuri tapahtui. Aktiivisuus lisääntyi ennen juoksuja ja juoksujen aikaan Helinä oli huomattavasti rauhallisempi. Nyt juoksut ovat ohi ja aktiivisuus on pikkuhiljaa lisääntynyt, mutta selvästi ollaan vielä rauhallisella puolella. Tulevat viikot näyttävät mihin aktiivisuuden määrä vakiintuu.
 |
| Rapa-Ripa! Meillä OLI nätti nurmikko, nyt meillä on mahtavan hieno mutainen juoksurata! :D |
Jirkan ja Tokotiimin kanssa ollaan käyty antoisia keskusteluja. Helinällä on voimakas tarve kiihtymiseen. Ja niinhän se menee, että kiihkeällä koiralla on fysiologinen tarve kiihtymiseen; pelkällä rauhoittelulla ja rauhallisella elämällä ei kokonaisvaltaisesti hyvinvoivaa koiraa saa, kuten Jaimen kanssa on jo aikoinaan opittu. Kiihtymisen kohdetta on kuitenkin helppo säädellä. Tekemisen siis tulee olla kiihdyttävää, jotta se on Helinästä mielenkiintoista. Tätä tietysti olen hyödyntänyt paljon, jotta olen saanut hänelle myytyä, että ihmisen kanssa tekeminen on mukavaa ja kannattavaa. Haasteena on, että Helinä ei pysty katkaisemaan kiihtymistään, hän ei siis pääse siihen kiihtymisen jälkeen tapahtuvaan fysiologiseen tyytyväiseen tilaan, vaan levy jää päälle ja sitä on haasteellista katkaista. Tätä "jarrua" ollaan treenattu marraskuun alusta lähtien. Olin hieman skeptinen, että pystyykö sitä kouluttamaan Helinän tyyppiselle koiralle, mutta lähdin kuitenkin kokeilemaan. Voin ilokseni todeta, että kyllä voi! Helinä rauhoittuu hyvin autoon, joten aloitin sillä. Ajomatka johonkin, jossa jotain sosiaalisesti välittynyttä kiihdyttävää tekemistä, sen jälkeen jäähdyttelylenkki ja autoon kotimatkaksi. Ja autoon hän joka kerta sammui :) Tästä jatkettiin niin, että riehuttiin pihalla kunnolla ja tultiin sisälle matolle ja itse aloin tekemään paikallaan istuen jotain täysin muuta (läppärin esiinottaminen on tehokas vihje rauhoittumiselle). Helinä alkoi nopeasti rauhoittumaan myös sisällä ja treenien edetessä huomasin unen syvenevän, kun jokaisesta varpaanliikahduksesta hän ei enää lähtenyt liikkeelle :) Saavutettiin tilanne, jossa hän kiihtymisen jälkeen omaehtoisesti siirtyy sisällä nukkumaan. Tätä hän teki jo silloin, kun oli juoksuhuuruissaan aktiivisimmillaan, joten voinen todeta harjoittelulla olleen vaikutusta.
Ollaan myös tehty paljon siedätysharjoituksia jahtaamista laukaiseviin tekijöihin. Niitä ovat ihmisen liike, muiden koirien liike, valojen sammuttaminen/päälle kytkeminen, äänet, etenkin kimeät äänet, kuten puhelimen soittoääni, mun puhelimessa puhuminen, tv ja ikkunasta tulviva auringonvalo ja sen tekemät varjot. Käytännössä ärsykkeitä jahtaamiselle on tarjolla koko ajan ja moni niistä on mun vaikutuskeinojen ulkopuolella, kun en kertakaikkiaan saa varjoja poistettua lattiasta :-P Kaikki harjoittelu missä ja milloin tahansa on meille häiriöharjoittelua. Onkin ollut mukavaa huomata, miten Helinä pystyy blokkaamaan esim. tokoa treenatessa ihmis- ja koirahäiriöt hienosti pois, jatkuva häiriössä treenaaminen tuntuu yleistyneen hienosti muihinkin ärsykkeisiin. Häiriöiden treenaamistavoista, mihin ne sijoittuvat, millä niitä tuotetaan, miten palkataan jne voisi kirjoittaa oman julkaisunsa, joten ehkä jätän ne nyt tästä pois. Hyvin vaihtelevasti ollaan jokatapauksessa harjoiteltu. Luopuminen on ollut myös olennainen osa häiriötreeniä. Edelleen pyrin vahvistamaan Helinältä kaiken kontaktin ja vahvistelen myös mitä tahansa muita "koiramaisia" toimintoja. Altistusharjoituksia olemme myös tehneet erilaisissa ympäristöissä, koiriin ja ihmisiin jne. Ne sujuvatkin jo melko mallikkaasti. Keinoista olenkin jo kirjoittanut aiemmin.
Erilaisten virikkeistämisten muodossa ollaan harjoiteltu pitkäkestoista, rauhallista työskentelyä. Tämä oli aluksi haasteellista ja sisälsi paljon ramppaamistaukoja, mutta pikkuhiljaa keskittymiskyky on kasvanut ja hän malttaa työstää tehtäviä pidempään ja sinnikkäämmin.
Lajeja ollaan kokeiltu paljon. Treenaamisen tavoitteena ei ole väsyttää koiraa, vaan treenaamisen ja eri lajien kokeilun tavoitteena on löytää Helinälle mielekästä puuhaa, millä olisi suotuisia vaikutuksia sen pakko-oireisen käyttäytymisen vähenemiseen. Emme siis todellakaan harrasta multichampionin kuvat silmissä :D Kaikki sosiaalinen tekeminen selvästi väsyttää Helinää. Metsälenkit ovat ihan ehdottomia, niissä hän käyttäytyy jo ihan "normaalin" koiran tavoin. Kyselee, josko olisi jotain tehtävää mun kanssa :) Ja leikkii poikien kanssa. Näiden eteen ollaan tehty paljon töitä ja ne näyttävät kantaneen hedelmää. Haistelua ulkona alkoi ilmeentyä noin kolmisen kuukautta sitten. Se on mielestäni erityisen hieno edistysaskel.
Toko on Helinän mielestä lajeista siistein :) Siinä hän on täysillä mukana joka kerta. Olen aivan huumaantunut hänen kanssa treenaamisesta, sillä olen löytänyt neidistä aivan mahtavan asenteen! Vitsit millä voimalla ja innolla hän tekee! Aivan mahtavaa! Jälki on Helinän mielestä ajoittain mielenkiintoista. Tänään aloitimme Katjan (Tikkujuttu) tunnistusetsinäkurssin (ID), tämä olisi Helinälle aivan loistavaa, rauhallista, mutta hyvin vaativaa tehtävää. Ensimmäinen kerta meni erittäin mallikkaasti. Muiden kanssa samassa tilassa hiljaa ja rauhassa oleminenkin onnistui melkein koko tunnin!
Jos Helinä pitäisi diagnostisoida, uskoisin diagnoosin olevan hyperaktiivisuus ja aistiyliherkkyys. Näkö-, kuulo-, maku- ja hajuaistit ovat havaintojeni mukaan Helinällä erityisen herkkiä. Tunto sen sijaan lienee poikkeus sääntöön :)
 |
| Oltiin harjoiteltu sohvatyynyllä takajalkatargettia. Seuraavana päivänä kotiin tulessani oli tyyny ja naksutin päreinä. Ilmeisen tottelematon tyyny meillä! Ja tämän kouluttajan tulee vielä harjoitella negatiivisten tunteiden hallintaa ;-) |
 |
| Tähän kuvaan kiteytyy niin monta hienoa asiaa. Helinän ja Elmon suhteen kehittyminen, Helinä rentoilee ja on vielä hakeutunut toisen koiran viereen. Helinä taitaa olla hurmannut meidät kaikki, niin pojat kuin minutkin :) |
Huomaan usein istuvani tässä pöydän vieressä ihan vain pohtimassa, hakemassa tietoa ja lukemassa artikkeleita. Tuntuu kovin hassulta, että Jaippiksen kiihtymiseen liittyvät asiat ovat joskus olleet jotenkin vaikeita :D Ja jottei väärinkäsityksiä syntyisi, olen edelleen aivan äärimmäisen kiitollinen, että minulla on juuri Jaime. Ilman oppimismatkaa Jaimen kanssa, en olisi mitenkään voinut ottaa näin haastavaa koiraa. Jaippis on minulle aivan erityinen koira! Niinkuin tietysti kultainen Elmo ja villikko Arttukin, jokainen omalla tavallaan.
Ja onhan tälläisen koiran kanssa eläminen toisinaan rankkaa ja se vie mun ihan kaiken vapaa-ajan, mutta en silti vaihtaisi päivääkään pois, niin antoisaa ja inspiroivaa tämä työstäminen on! Kovin pienistä asioista tulee hyvin merkityksellisiä. Kuten siitä, että Helinä on siirtynyt viereeni nukkumaan. Miten meinaankaan pakahtua aamuisin, kun löydän hänet vierestäni! Tuntuu, että monta lukkoa on auennut tässä ihmisen ja koiran välisessä suhteessa. Mikä aarre Helinä minulle onkaan ja minkä mahdollisuuden oppimiselle olen saanutkaan!
19.12.2015
Onko agility urheilua?
Agilitykansaa on puhututtanut ja puhututtaa KHO:n ja verottajan päätös siitä, ettei agilityä lasketa urheilulajiksi vaan koirankoulutukseksi. Myöskin valtion liikuntaneuvoston päätöksen mukaan agility ei ole urheilulaji, joka olisi oikeutettu valtionapuun. Päätöksissä esiintyneet perustelut kertovat, että asiaa on valitettavasti katsottu hyvinkin väärästä näkökulmasta. Koska keskustelen aiheesta useasti, päätin nyt avata omaa näkemystäni asiasta näin fysioterapeuttisin lasein katsottuna.
Valitettavan moni liikuntaharrastus on mennyt siihen pisteeseen, että laji täytyy aloittaa hyvinkin nuorena, jotta on mahdollista harrastaa ja pysyä lajissa mukana. Harvoihin lajeihin pääsee mukaan enää keski-ikäisenä (tai sen ylittäneenä), puhumattakaan että olisi mahdollisuutta päästä kilpailutasolle tai edes treenaamaan muuta kuin ylijäämäaikoina. Agility on äärimmäisen hieno laji juurikin sen vuoksi, että sen voi aloittaa koska vain. Omasta kiinnostuksesta ja harrastamisen intensiteetistä riippuen lajissa on mahdollista kehittyä kilpailutasolle ja jopa arvokilpailutasolle muutamassa vuodessa. Saa harrastaa kevyesti tai täysillä ja kuulua silti joukkoon. Toinen äärimmäisen hieno asia on, että agilityä voi harrastaa niin kauan kuin haluaa. Ikärajaa ei harrastamiselle tai kilpailemiselle ole, eikä myöskään menestymiselle. Agilitystä puhutaan urheiluna usein korostaen sen huippu-urheiluun liittyviä puolia. Sekin on hyvä, mutta mielestäni huomattavasti enemmän pitäisi puhua niistä hyödyistä, joita laji tuo liikunnallisessa mielessä tavalliselle harrastajille.
Olen viihtynyt lajin parissa jo reilun kymmenen vuoden ajan. Ammatillisesta näkökulmasta katsottuna huomaan usein tulevani hyvin iloiseksi siitä, miten agility liikuttaa ihmisiä. Lajin parista löytyy paljon harrastajia, joilla olisi ammatillisen arvioni mukaan ilman agilityharrastusta kohonnut riski olla hyvinkin inaktiivisia. Kaikkien ei tarvitse nauttia kuntosaliharjoittelusta tai keskuksien ryhmäliikuntatunneista. Kaikki eivät myöskään saa hyvää oloa pelkästään liikunnan riemusta liikkumalla yksin. Mutta kaikki liikkuu mielellään. Koiran kanssa. Paljon. Niin että tulee hiki. Ja hyvä mieli.
Olen onnekkaassa asemassa ja saan valmentaa agilityohjaajia liikkumaan paremmin ilman koiria tehvävissä fysiikkatreeneissä. Treeneissä treenataan kunnolla. Tänään viimeksi tehtiin HIIT-treeniä ja kaikki vetivät täysillä. Kaikilla on yhteinen motiivi treeneissä käymiselle. Halutaan olla parempia agilityohjaajia, ketterämpiä, nopeampia, taitavempia liikkumaan. Agilityharrastuksen kautta innostutaan harrastamaan hyvinkin rasittavaa liikuntaa, juoksemaan intervalleja, pitämään omasta fyysisestä kunnosta huolta, siinä missä koirankin kunnosta. Tänään viimeksi sain halauksen kera kuulla mieltäni aivan erityisesti lämmittävät sanat: "Olet saanut minut taas nauttimaan liikkumisesta." Tätäkään ihmistä en olisi tavannut, jos hän ei harrastaisi agilityä.
Agilitysuoritus on motorisesti hyvin vaativa suoritus, jossa tarvitaan nopeutta, koordinaatiokykyä, voimaa ja tasapainoa. Useat ohjauskuviot kovasta vauhdista ovat todella vaativia. Koiran rinnalla ei siis vain voi juosta eteenpäin, vaan on pystyttävä muuhunkin. Ja koska näin on, vaatii lajissa kehittyminen paljon harjoittelua. Kilpailusuoritus kestää 30 sekunnista minuuttiin. Tuon ajan ohjaaja juoksee ja ohjaa koiraansa erilaisin ohjauskuvioin 100-200 metrin radan. Kuten hyvin monissa muissakin lajeissa, todellinen työ tehdään harjoituksissa. Agilityharjoitukset esteillä kestävät yleensä n. 10-15minuuttia. Treenien jälkeen ohjaaja lähes aina on hyvinkin hengästynyt ja hikinen. Harjoittelua edeltää 20-30min tehokas lämmittely yhdessä koiran kanssa ja yhtä pitkä jäähdyttely. Yksi agilityharjoitus sisältää siis vähintään tunnin aktiivista liikkumista. Koska koiran fyysisestä kunnosta on huolehdittava, sisältää agilityohjaajan viikko paljon lenkkeilyä, kävely-, juoksu-, ja intervalliharjoittelua koiran kanssa.
Tämä ihmisryhmä, joka saattaisi ilman agilityharrastusta olla hyvinkin inaktiivinen, liikkuu siis moninkertaisesti liikuntasuositusten yli harrastuksensa vuoksi. Ja toteuttaa vielä rasittavaksi luokiteltua aerobista harjoittelua useaan kertaan viikossa. Liikunnan positiiviset ja ennaltaehkäisevät vaikutukset moniin kansantauteihimme on todistettu monesti, enkä niitä tässä lähde enää sen koommin avaamaan. Totean vain, että se että liikunnasta muutoin nauttimaton ihminen lähtee joulukuisessa pimeydessä vesisateeseen juoksemaan, on suoranainen ihme. Agilityurheilu on kansanterveydellisestä näkökulmasta todellinen kultakaivos, johon todella kannattaa sijoittaa, sillä se aivan varmasti maksaa itsensä yhteiskunnalle moninkertaisesti takaisin. Oman arvonsa ansaitsee myös lajin (liikunnan, urheilun) tuoma psyykkinen hyvinvointi ja sen massiiviset vaikutukset ihmisen elämään.
On hienoa saada olla mukana ja vaikuttaa näin hienon urheilulajin parissa!
Valitettavan moni liikuntaharrastus on mennyt siihen pisteeseen, että laji täytyy aloittaa hyvinkin nuorena, jotta on mahdollista harrastaa ja pysyä lajissa mukana. Harvoihin lajeihin pääsee mukaan enää keski-ikäisenä (tai sen ylittäneenä), puhumattakaan että olisi mahdollisuutta päästä kilpailutasolle tai edes treenaamaan muuta kuin ylijäämäaikoina. Agility on äärimmäisen hieno laji juurikin sen vuoksi, että sen voi aloittaa koska vain. Omasta kiinnostuksesta ja harrastamisen intensiteetistä riippuen lajissa on mahdollista kehittyä kilpailutasolle ja jopa arvokilpailutasolle muutamassa vuodessa. Saa harrastaa kevyesti tai täysillä ja kuulua silti joukkoon. Toinen äärimmäisen hieno asia on, että agilityä voi harrastaa niin kauan kuin haluaa. Ikärajaa ei harrastamiselle tai kilpailemiselle ole, eikä myöskään menestymiselle. Agilitystä puhutaan urheiluna usein korostaen sen huippu-urheiluun liittyviä puolia. Sekin on hyvä, mutta mielestäni huomattavasti enemmän pitäisi puhua niistä hyödyistä, joita laji tuo liikunnallisessa mielessä tavalliselle harrastajille.
Olen viihtynyt lajin parissa jo reilun kymmenen vuoden ajan. Ammatillisesta näkökulmasta katsottuna huomaan usein tulevani hyvin iloiseksi siitä, miten agility liikuttaa ihmisiä. Lajin parista löytyy paljon harrastajia, joilla olisi ammatillisen arvioni mukaan ilman agilityharrastusta kohonnut riski olla hyvinkin inaktiivisia. Kaikkien ei tarvitse nauttia kuntosaliharjoittelusta tai keskuksien ryhmäliikuntatunneista. Kaikki eivät myöskään saa hyvää oloa pelkästään liikunnan riemusta liikkumalla yksin. Mutta kaikki liikkuu mielellään. Koiran kanssa. Paljon. Niin että tulee hiki. Ja hyvä mieli.
Olen onnekkaassa asemassa ja saan valmentaa agilityohjaajia liikkumaan paremmin ilman koiria tehvävissä fysiikkatreeneissä. Treeneissä treenataan kunnolla. Tänään viimeksi tehtiin HIIT-treeniä ja kaikki vetivät täysillä. Kaikilla on yhteinen motiivi treeneissä käymiselle. Halutaan olla parempia agilityohjaajia, ketterämpiä, nopeampia, taitavempia liikkumaan. Agilityharrastuksen kautta innostutaan harrastamaan hyvinkin rasittavaa liikuntaa, juoksemaan intervalleja, pitämään omasta fyysisestä kunnosta huolta, siinä missä koirankin kunnosta. Tänään viimeksi sain halauksen kera kuulla mieltäni aivan erityisesti lämmittävät sanat: "Olet saanut minut taas nauttimaan liikkumisesta." Tätäkään ihmistä en olisi tavannut, jos hän ei harrastaisi agilityä.
Agilitysuoritus on motorisesti hyvin vaativa suoritus, jossa tarvitaan nopeutta, koordinaatiokykyä, voimaa ja tasapainoa. Useat ohjauskuviot kovasta vauhdista ovat todella vaativia. Koiran rinnalla ei siis vain voi juosta eteenpäin, vaan on pystyttävä muuhunkin. Ja koska näin on, vaatii lajissa kehittyminen paljon harjoittelua. Kilpailusuoritus kestää 30 sekunnista minuuttiin. Tuon ajan ohjaaja juoksee ja ohjaa koiraansa erilaisin ohjauskuvioin 100-200 metrin radan. Kuten hyvin monissa muissakin lajeissa, todellinen työ tehdään harjoituksissa. Agilityharjoitukset esteillä kestävät yleensä n. 10-15minuuttia. Treenien jälkeen ohjaaja lähes aina on hyvinkin hengästynyt ja hikinen. Harjoittelua edeltää 20-30min tehokas lämmittely yhdessä koiran kanssa ja yhtä pitkä jäähdyttely. Yksi agilityharjoitus sisältää siis vähintään tunnin aktiivista liikkumista. Koska koiran fyysisestä kunnosta on huolehdittava, sisältää agilityohjaajan viikko paljon lenkkeilyä, kävely-, juoksu-, ja intervalliharjoittelua koiran kanssa.
Kyllä, hengästytti!
Tämä ihmisryhmä, joka saattaisi ilman agilityharrastusta olla hyvinkin inaktiivinen, liikkuu siis moninkertaisesti liikuntasuositusten yli harrastuksensa vuoksi. Ja toteuttaa vielä rasittavaksi luokiteltua aerobista harjoittelua useaan kertaan viikossa. Liikunnan positiiviset ja ennaltaehkäisevät vaikutukset moniin kansantauteihimme on todistettu monesti, enkä niitä tässä lähde enää sen koommin avaamaan. Totean vain, että se että liikunnasta muutoin nauttimaton ihminen lähtee joulukuisessa pimeydessä vesisateeseen juoksemaan, on suoranainen ihme. Agilityurheilu on kansanterveydellisestä näkökulmasta todellinen kultakaivos, johon todella kannattaa sijoittaa, sillä se aivan varmasti maksaa itsensä yhteiskunnalle moninkertaisesti takaisin. Oman arvonsa ansaitsee myös lajin (liikunnan, urheilun) tuoma psyykkinen hyvinvointi ja sen massiiviset vaikutukset ihmisen elämään.
On hienoa saada olla mukana ja vaikuttaa näin hienon urheilulajin parissa!
25.10.2015
Tavoitteena Hyvinvoiva Helinä - Taikamaton kyydissä!
Helinän kanssa yksi eniten hyödyntämäni harjoite on ollut mattoharjoitus. Harjoite löytyy Leslie McDevittin Control Unleashd -kirjasta "Go to mat" -nimellä. Jaimen rauhoittumisharjoituksissa olen jo muutama vuosi sitten hyödyntänyt mattoa, mutta Helinän myötä olen havahtunut sen hurjan moneen soveltamismahdollisuuteen ja niin siitä onkin tullut varsinainen Taikamatto :)
Jotta matosta saisi koiralle toimivan kohteen, on ensisijaisen tärkeää tehdä kohteesta koiralle mukava ja saada koira haluamaan kohteelle. Siksi toiminnan aikaansaamisen keinona kannattaa käyttää sheippaamista, jossa vaihe vaiheelta positiivisen vahvistamisen kautta rakennetaan toivottua käyttäytymistä. Esim. 1. Koira astuu matolle yhdellä jalalla. 2. Koira seisoo matolla 3. Koira istuu matolla 4. Koira makaa matolla jne. Nameilla houkuttelua en käytä, sillä haluan, että koira aina oma-aloitteisesti hakeutuu matolle nähdessään sen. Koiralle tulee opettaa default-asento eli oletuskäytös matolle. Helinän tapauksessa asento on maassa, pää maassa.
Taukokäyttäytyminen/Rauhoittuminen
Useimmiten mattoharjoitteiseen törmää taukokäyttäytymisen yhteydessä. Se onkin koulutushetkiin oivallinen väline kertomaan koiralle, että nyt saa luvan hengähtää. Tauot ovat koulutuksessa hyvin olennaisia ja kun koira osaa rentoutua tauolla, sen oppiminen on tehokkaampaa. Mattoharjoitteiseen voi yhdistää esimerkiksi Off Switch -harjoitteen, jossa rauhallisesta käyttäytymisestä saa kiihdyttävän vahvisteen.
Myös pidempikestoista rauhoittumista voi opettaa maton kautta. Alkuopetus kannattaa tehdä kotona, rauhallisessa ympäristössä, jossa koiran on helppo rentoutua. Mielentilaa voi harjoittaa, kun pentu on väsynyt. Pennun voi ottaa vaikka lattialle vierelleen maton päälle ja silitellä sen rauhalliseksi, mikäli pentu pitää silittelystä.
Jahtaamiskäyttäytymisen katkaiseminen
Helinän tullessa minulle reilu puoli vuotta sitten, se vain ramppasi sisällä edestakaisin jahdaten varjoja ja valoja. Jahdatessaan ei ollut kiinostunut muista ihmisistä, eikä koirista. Se käyttäytyi maanisesti, eikä sitä ollut mahdollista houkutella nameilla/leluilla pois tilastaan. Aiempi kirjoitus Helinästä.
Ensimmäisenä targettina koulutin Helinälle maton puhtaasti sheippaamalla. Helinä oli jo edellisessä kodissaan oppinut leuka maassa maahanmenon ja nopeasti se alkoikin tarjota sitä. Matosta tuli Helinälle hyvin mukava kohde. Kun Helinä osasi kohteen, asettelin kolme mattoa sen ramppaamisväylille sisälle. Kolmantena päivänä se tarjosi maahanmenoa matolle kesken jahtaamisen! Ja tällöin sen pystyi palkkaamaan, vaikka siis juuri aiemmin kesken jahtaamisen, se ei ollut nameista/leluista kiinnostunut. Mattojen kautta aloin saada kontaktia Helinään ja mikä tärkeintä, se oma-aloitteisesti katkaisi jahtaamiskäyttäytymistään.
Vastaehdollistaminen
Kun koira on oppinut rennon mielentilan mattoon, voi mattoa alkaa hyödyntämään tilanteissa, jotka ovat jännittäviä koiralle. Helinälle hyvin monet ympäristön ärsykkeet ovat olleet haasteellisia ja olemme harjoitelleet maton lisäksi paljon LAT:iä, Off Switchiä ja luopumista. Mitä enemmän toimivia työkaluja on käytössä, sitä paremman lopputuloksen saa :) Mattoharjoitusta siirsin pikkuhiljaa vaikeimpiin ympäristöihin, ensin kotipihan ympäristöön ja siitä aina asteittain vaikeimpiin paikkoihin. Helinän tapauksessa olen käyttänyt mattoharjoitusta siedättämään mm. valojen päälle/pois kytkemistä ja puhelimen kimeää pirinää, jotka ovat olleet voimakkaita laukaisijoita jahtaamiskäyttäytymiselle.
Erilaisiin ympäristöihin siedättämiseen olin tehnyt treenisuunnitelman, jossa kahdessa viikossa kävimme 9 erilaista paikkaa läpi (leikkipuisto, jalkapallokenttä, ostoskeskuksen ulko-oven läheisyys, koirahalli, koulunpiha, hevosmaneesin edessä jne..). Kun olimme käyneet paikat maton kanssa läpi, seuraavan kahden viikon aikana kävimme samat paikat ilman mattoa. Vaikeimpiin ympäristöihin otin maton apuvälineeksi myös toisella kerralla onnistumisen maksimoinnin toiveessa. Treenit kestivät muutaman minuutin. Kun koira rentoutuu ympäristössä, harjoite loppuu. Liian pitkät altistukset provosoivat koiraa reagoimaan sen väsytessä, joten on tärkeää pitää treenit lyhytkestoisina.
Vanhassa asuinympäristössämme, meidän tuli kävellä n. 150m ennen kuin pääsimme metsään. Aamuisin tämä pätkä oli täynnä ärsykkeitä ja Helinän oli hyvin vaikeaa kulkea matka reagoimatta. Käytin mattoharjoitusta myös mielentilan muokkaamiseen, eli kävin yömyöhällä tekemässä mattoharjoitusta tienpätkällä, kun ympäristö oli ärsyykkeetön ja sillä loin Helinällä turvallisempaa oloa. Tämä toimi oivasti ja Helinä oli huomattavasti rennompi aamuisin, jolloin ärsykkeiden sujuva ohittaminen mm. LAT-harjoitetta hyödyntäen oli mahdollista.
Erittäin toimivaksi harjoitteeksi olen kokenut uusien ympäristöjen kohtaamis-harjoitteen maton avulla. Usein autosta ulos tullessaan koirat ovat jännittyneessä/kiihtyneessä mielentilassa ja niihin saattaa olla vaikeaa saada kontaktia. Helinän tapauksessa sitä jännitti/pelotti uudet ympäristöt ja mielentilaa autosta poistumiseen tuli muuttaa. Asetin maton n. 5 metrin säteelle autosta ennen kuin päästin koiran ulos. Kun koira pääsi autosta ulos, se ehti katsoa ympäristön ja nopeasti bongata sieltä maton ja tarjota maahanmenoa matolle. Kun Helinä oli hetken tehnyt mattoharjoitetta ja olin päässyt paljon palkkailemaan sitä, pystyi se lähtemään paljon rennommin matolta liikeelle. Tämän harjoitteen tavoitteena on viedä uuteen ympäristöön jotain tuttua ja turvallista, joka keskeyttää koiran jännittyneen olotilan ja antaa sille vaihtoehtoisen tavan toimia. Tätä käytän melko paljon edelleen.
Jotta matosta saisi koiralle toimivan kohteen, on ensisijaisen tärkeää tehdä kohteesta koiralle mukava ja saada koira haluamaan kohteelle. Siksi toiminnan aikaansaamisen keinona kannattaa käyttää sheippaamista, jossa vaihe vaiheelta positiivisen vahvistamisen kautta rakennetaan toivottua käyttäytymistä. Esim. 1. Koira astuu matolle yhdellä jalalla. 2. Koira seisoo matolla 3. Koira istuu matolla 4. Koira makaa matolla jne. Nameilla houkuttelua en käytä, sillä haluan, että koira aina oma-aloitteisesti hakeutuu matolle nähdessään sen. Koiralle tulee opettaa default-asento eli oletuskäytös matolle. Helinän tapauksessa asento on maassa, pää maassa.
 |
| Kylässä harjoittelemassa mattoa. |
Taukokäyttäytyminen/Rauhoittuminen
Useimmiten mattoharjoitteiseen törmää taukokäyttäytymisen yhteydessä. Se onkin koulutushetkiin oivallinen väline kertomaan koiralle, että nyt saa luvan hengähtää. Tauot ovat koulutuksessa hyvin olennaisia ja kun koira osaa rentoutua tauolla, sen oppiminen on tehokkaampaa. Mattoharjoitteiseen voi yhdistää esimerkiksi Off Switch -harjoitteen, jossa rauhallisesta käyttäytymisestä saa kiihdyttävän vahvisteen.
Myös pidempikestoista rauhoittumista voi opettaa maton kautta. Alkuopetus kannattaa tehdä kotona, rauhallisessa ympäristössä, jossa koiran on helppo rentoutua. Mielentilaa voi harjoittaa, kun pentu on väsynyt. Pennun voi ottaa vaikka lattialle vierelleen maton päälle ja silitellä sen rauhalliseksi, mikäli pentu pitää silittelystä.
Jahtaamiskäyttäytymisen katkaiseminen
Helinän tullessa minulle reilu puoli vuotta sitten, se vain ramppasi sisällä edestakaisin jahdaten varjoja ja valoja. Jahdatessaan ei ollut kiinostunut muista ihmisistä, eikä koirista. Se käyttäytyi maanisesti, eikä sitä ollut mahdollista houkutella nameilla/leluilla pois tilastaan. Aiempi kirjoitus Helinästä.
Ensimmäisenä targettina koulutin Helinälle maton puhtaasti sheippaamalla. Helinä oli jo edellisessä kodissaan oppinut leuka maassa maahanmenon ja nopeasti se alkoikin tarjota sitä. Matosta tuli Helinälle hyvin mukava kohde. Kun Helinä osasi kohteen, asettelin kolme mattoa sen ramppaamisväylille sisälle. Kolmantena päivänä se tarjosi maahanmenoa matolle kesken jahtaamisen! Ja tällöin sen pystyi palkkaamaan, vaikka siis juuri aiemmin kesken jahtaamisen, se ei ollut nameista/leluista kiinnostunut. Mattojen kautta aloin saada kontaktia Helinään ja mikä tärkeintä, se oma-aloitteisesti katkaisi jahtaamiskäyttäytymistään.
 |
| Kuva Helinän ensimmäiseltä viikolta. Eläinlääkärissäkin matto toimi, vaikka maha oli pienellä kovin kipeä suolistotulehduksen vuoksi. |
Vastaehdollistaminen
Kun koira on oppinut rennon mielentilan mattoon, voi mattoa alkaa hyödyntämään tilanteissa, jotka ovat jännittäviä koiralle. Helinälle hyvin monet ympäristön ärsykkeet ovat olleet haasteellisia ja olemme harjoitelleet maton lisäksi paljon LAT:iä, Off Switchiä ja luopumista. Mitä enemmän toimivia työkaluja on käytössä, sitä paremman lopputuloksen saa :) Mattoharjoitusta siirsin pikkuhiljaa vaikeimpiin ympäristöihin, ensin kotipihan ympäristöön ja siitä aina asteittain vaikeimpiin paikkoihin. Helinän tapauksessa olen käyttänyt mattoharjoitusta siedättämään mm. valojen päälle/pois kytkemistä ja puhelimen kimeää pirinää, jotka ovat olleet voimakkaita laukaisijoita jahtaamiskäyttäytymiselle.
Erilaisiin ympäristöihin siedättämiseen olin tehnyt treenisuunnitelman, jossa kahdessa viikossa kävimme 9 erilaista paikkaa läpi (leikkipuisto, jalkapallokenttä, ostoskeskuksen ulko-oven läheisyys, koirahalli, koulunpiha, hevosmaneesin edessä jne..). Kun olimme käyneet paikat maton kanssa läpi, seuraavan kahden viikon aikana kävimme samat paikat ilman mattoa. Vaikeimpiin ympäristöihin otin maton apuvälineeksi myös toisella kerralla onnistumisen maksimoinnin toiveessa. Treenit kestivät muutaman minuutin. Kun koira rentoutuu ympäristössä, harjoite loppuu. Liian pitkät altistukset provosoivat koiraa reagoimaan sen väsytessä, joten on tärkeää pitää treenit lyhytkestoisina.
Vanhassa asuinympäristössämme, meidän tuli kävellä n. 150m ennen kuin pääsimme metsään. Aamuisin tämä pätkä oli täynnä ärsykkeitä ja Helinän oli hyvin vaikeaa kulkea matka reagoimatta. Käytin mattoharjoitusta myös mielentilan muokkaamiseen, eli kävin yömyöhällä tekemässä mattoharjoitusta tienpätkällä, kun ympäristö oli ärsyykkeetön ja sillä loin Helinällä turvallisempaa oloa. Tämä toimi oivasti ja Helinä oli huomattavasti rennompi aamuisin, jolloin ärsykkeiden sujuva ohittaminen mm. LAT-harjoitetta hyödyntäen oli mahdollista.
Erittäin toimivaksi harjoitteeksi olen kokenut uusien ympäristöjen kohtaamis-harjoitteen maton avulla. Usein autosta ulos tullessaan koirat ovat jännittyneessä/kiihtyneessä mielentilassa ja niihin saattaa olla vaikeaa saada kontaktia. Helinän tapauksessa sitä jännitti/pelotti uudet ympäristöt ja mielentilaa autosta poistumiseen tuli muuttaa. Asetin maton n. 5 metrin säteelle autosta ennen kuin päästin koiran ulos. Kun koira pääsi autosta ulos, se ehti katsoa ympäristön ja nopeasti bongata sieltä maton ja tarjota maahanmenoa matolle. Kun Helinä oli hetken tehnyt mattoharjoitetta ja olin päässyt paljon palkkailemaan sitä, pystyi se lähtemään paljon rennommin matolta liikeelle. Tämän harjoitteen tavoitteena on viedä uuteen ympäristöön jotain tuttua ja turvallista, joka keskeyttää koiran jännittyneen olotilan ja antaa sille vaihtoehtoisen tavan toimia. Tätä käytän melko paljon edelleen.
 |
| Ystävykset nukahtaneet matolle. |
Rentouttavia mattotreenejä!
11.3.2015
Hyvinvoiva koira - Tärkeintä on fiilis!
Olen lukenut hurjan monta mielenkiintoista vastinetta Hyvinvoiva koira -haasteelle! Iso kiitos niistä :) Ihanaa, että aihe on herättänyt ajattelemaan!
Tällä kertaa pohdituttaa harrastajien asenne :) Positiivisuus aiheena on ollut viime aikoina tapetilla. Osalla niin, että on/haluaa olla aidosti positiviinen, osalla sitten taas sarkastisen vivahteen kautta. Ihmisen asenne ja tapa ajatella ylipäätään elämästä, vaikuttaa tottakai myös koiraan ja harrastamiseen. Mutta voiko kilpailla tavoitteellisesti treenaamalla vain hyvällä asenteella? Ja mikä on "hyvä asenne"? Onko tavoitteellisen tosiharrastajan ilme totinen ja "matkasta nauttiminen" vain kukkahattujen ja epäonnistujien klisee?
Yhteiskuntamme tapa ajatella ruokkii virhekeskeisyyttä ja virheisiin tarttumista. Ei voi kehittyä, jos ei tartu virheisiin, eikä mihinkään saa olla tyytyväinen. Aina on parannettavaa. Niin varmasti onkin, mutta voisiko virheitä työstää olematta stressaantunut tai kireä/vihainen? Suomen olympiajoukkueen valmentaja (yleisurheilun puolelta) luennollaan kertoi, kuinka suomalainen valmentaja suorituksen jälkeen kertoo 10 huonosti mennyttä asiaa, joista yhteen osaa kertoa parannusehdotuksen, siinä missä jenkkivalmentaja pulputtaa 10 mahtavasti mennyttä asiaa (huonostakin suorituksesta) ja mainitsee loppuun yhden kehitettävän asian, johon hänellä on jo resepti. Urheilijoiden kisojen jälkeisistä lausunnoista peilautuu aika hyvin tämä tapa valmentaa ja ylipäätään ajatella. Tuloslistastakin voimme päätellä jotain tapojen tehokkuudesta? Me olemme koiriemme valmentajia. Millaisia valmentajia haluamme koirillemme olla?
Agilitypuolella on aloitettu käyttämään "valmentaja" -termiä, jonka kautta mielestäni vastuu harrastajasta kasvaa. Valmentajan tulisi hallita kokonaisuus kilpailuvuoden jaksoittamisesta aina koiran oikeanlaiseen ruokavalioon asti ja auttaa myös psyykkisen puolen haasteissa. Millaisen valmentajan sitten miellämme hyväksi? Sellainen, joka kiinnittää huomiota kantapään ja pikkurillin asentoihin, kuulostaa pätevältä ja asiansa osaavalta. Ja niin varmasti onkin. Joku toinen taas saattaa huomata samat kantapään asennot, mutta tekee tietoisen valinnan ja jättää niistä sanomatta, jottei ihmisen suorittaminen menisi liian tekniseksi fiiliksen kustannuksella, mikäli kantapään asennolla ei ole vaikutusta ohjauskuvion onnistumiseen ja ihmisen liikkuminen näyttää helpolta. Kumpi sitten on todellisuudessa tehokkaampi tapa? Valmentajat/kouluttajat ja treenikaverit opettavat meille huomaamattaan myös ajattelutapaa. Jos suoritus aina treeneissä keskeytetään virheeseen (vaikka pitkään kaarrokseen, tai yhteen kontaktin putoamiseen seuruussa), tottakai ihminen lopettaa yrittämisen myös kisaradalla, kun yksi kaarros falskaa. Usein puhutaankin siitä, kuinka menestyminen on ohjaajan päästä kiinni. Ja niinhän se onkin. Mm. Frickistä on kuulunut väitteitä, ettei hän oikeasti osaa agilityä, eikä ole teknisesti yhtä taitava kuin moni muu. Aika hurjaa voittaa maailmanmestaruus monta kertaa olematta taitava! Tuntuu kummalliselta, että tarvitsee edes ihmetellä, miksi meillä on paljon teknisesti hurjan taitavia harrastajia, joiden osaaminen ei kisoissa tule esille. Virhekeskeisyys tappaa fiiliksen. Ja fiiliksen puuttuminen tappaa onnistumisen mahdollisuuden.
Jotta voisi menestyä, on tiedettävä mitä tietä pitkin kulkee. Jatkuvasti eri kouluttajilla ravaaminen ei takaa menestymistä. Jotta voisi menestyä, on itse ymmärrettävä mitä tekee ja miksi ja pysyttävä siinä linjassa. Pysäytetään treeni sitten missä kohtaa tahansa, kysymyksellä "mitä teet ja miksi?", pitäisi ohjaajalla olla välitön vastaus valmiina. Vain ymmärtämisen kautta voi tulla paremmaksi. Ja kun ymmärtää mitä tekee, on myös helpompi treenata hyvällä asenteella. Jatkuva metodin vaihtaminen stressaa ja aiheuttaa informaatiotulvan, joka ei anna aikaa ajattelulle ja ymmärtämiselle.
Koiran ymmärtäminen on myös äärimmäisen tärkeää. Pitäisi pystyä olemaan avoin koiralle ja sen tunnetiloille ihan joka treeneissä. Samaan muottiin laittaminen on todellista ajanhaaskausta. Olemme ihmisinä erilaisia ja niin ovat koirammekin. Ja hyvä niin.
Se, miten käyttäydymme ja millä asenteella treenaamme, kumpuaa varmasti hyvin pitkälti siitä MIKSI harrastamme viikosta ja vuodesta toiseen? Haluammeko menestyä jossain tietyssä lajissa? Saavuttaa koiralle titteleitä? Vai haluammeko oppia paremmiksi koirankouluttajiksi? Aktivoida koiraa? Mistä saamme motivaatiomme?
Etenkin agilitykisoissa on ollut puhetta vallitsevasta ilmapiiristä, joka on lipsahanut turhan vakavan puolelle, ainakin osittain. Onneksi näin ei jokapuolella ole, mutta yksikin on liikaa. Aikuiset ihmiset käyttäytyvät järkyttävästi. Paha olo tarttuu, eikä sen vallitessa uskalla hihkua omista onnistumisistaan. Kun kisaaminen vielä on mahdollista joka viikonloppu, tarttuu negatiivisuus pikkuhiljaa, jos ei sen torjumiseen keskity. Kisoissa muilta saadut negatiiviset/arvostelevat kommentit ovat täysin tarpeettomia. Joskus jaksoin jäädä miettimään niitä, enää en. Lähinnä minua säälittää, sillä ihminen, joka kokee tarvetta arvostella negatiivisesti muita, todennäköisesti voi huonosti ja puhuu myös itselleen hyvin rumasti. Olen poistanut mahdollisuuden näiden kommenttien kuulemiselta, juoksemalla hallista ulos palkkaamaan koiraa. Palkkauksen ja jäähdyttelyn jälkeen kentän laidalle palatessani, pahanilmanlinnut ovat jo liian kiireisiä arvostelemaan muita, muistaakseen suoritukseni. Tehokasta, suosittelen :)
Jossain koulutuksessa neuvottiin treenaamaan tokoa vakava ilme naamalla, sillä kisoissakin tekee niin. Ostin ajatuksen kisojen ja treenien samanlaisuudesta, mutta sen sijaan, että harjoittelee jäykkänä olemista, voisiko tavoitteena ollakin rento ilme kisoissa? Edellisviikonlopun tokon karsintakokeessa Mujunen avauksessaan toivoi iloisia ilmeitä vakavien sijaan ja lupasi heti tulevan enemmän pisteitä, mikäli astuu hyväntuulisena kehään. Koiran on huomattavasti helpompi olla rento ja iloinen, kun ohjaaja viestii hyväntuulisuutta. Hieno kokeen avaus. Kisailmeellä on mahdollisuus vaikuttaa koko kisatunnelmaan. Siis hymyillään!
Olen aikoinani lähtenyt mukaan negatiivisuuden kierteeseen. Jaimen kanssa agility oli todella haasteellista ja sisäiset ja ulkoiset odotukset ja tulostavoitteet olivat täysin epärealistisia koiran ominaisuuksiin nähden. Se aiheutti kireän fiiliksen, josta oli hauskuus kaukana. Jo edellisenä iltana ahdisti lähteä kisoihin ja arvata saattaa ettei sillä asenteella nollia tullut. Onneksi havahduin siihen, että se ei ole sellainen tapa, jolla haluan harrastaa. Kireys ja itkeminen eivät ole minua, eikä etenkään koiriani varten. Monen muutoksen kautta alkoi asennetyö takaisin siihen puhtaasti positiiviseen ajattelumaailmaan ja tapaan treenata. Tällä hetkellä olen tyytyväinen sekä omaani, että koirieni asenteeseen tehdä :) Olen äärimmäisen tarkka asenteestani agilityssä (muissa lajeissa haasteita ei koskaan ole ollutkaan). Päätin asennemuutoksen tehtyäni 2,5v sitten, että jos kisaan yhdenkin startin huonolla asenteella, se on välittömästi 3kk:n kisatauko, piste. Yhtään jäähyä ei ole tarvittu, eikä pitäisikään olla. Eikä ole sattumaa, että asennemuutoksen aloituksen jälkeen olemme myös saavuttaneet tuloksia. Mutta se on sivuseikka.
Elämän monella muulla osa-alueella "hyvällä fiiliksellä" toimiminen ei välttämättä ole mahdollista. Mielestäni koiraharrastus on laji, jossa on täysin mahdollista päästä huipulle asti, treenaamalla hyvällä fiiliksellä. Asennemuutos on pitkä tie, mutta se todella kannattaa. Yltiöpositiivinen ei tarvitse olla. Sekin on kuormittavaa, jos se ei ole ihmiselle luontainen tapa toimia. Hyvän mielen ja fiiliksen kuitenkin omistaa jokainen? Uskalla kyseenalaistaa asenteesi! Jos se kaipaa muutosta, ryhdy toimeen. Mieti mikä aiheuttaa sinussa huonoa fiilistä? On tärkeää, että uskoo omaan tapaansa toimia ja treenaa sellaisessa ympäristössä ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka tukevat omaa ajatusmaailmaa.
Koiraharrastus on voimaannuttavaa, niitä ihania arjen hetkiä, kun saa jättää muut murheet hyllylle ja elää ja olla hetkessä!
Tällä kertaa pohdituttaa harrastajien asenne :) Positiivisuus aiheena on ollut viime aikoina tapetilla. Osalla niin, että on/haluaa olla aidosti positiviinen, osalla sitten taas sarkastisen vivahteen kautta. Ihmisen asenne ja tapa ajatella ylipäätään elämästä, vaikuttaa tottakai myös koiraan ja harrastamiseen. Mutta voiko kilpailla tavoitteellisesti treenaamalla vain hyvällä asenteella? Ja mikä on "hyvä asenne"? Onko tavoitteellisen tosiharrastajan ilme totinen ja "matkasta nauttiminen" vain kukkahattujen ja epäonnistujien klisee?
Yhteiskuntamme tapa ajatella ruokkii virhekeskeisyyttä ja virheisiin tarttumista. Ei voi kehittyä, jos ei tartu virheisiin, eikä mihinkään saa olla tyytyväinen. Aina on parannettavaa. Niin varmasti onkin, mutta voisiko virheitä työstää olematta stressaantunut tai kireä/vihainen? Suomen olympiajoukkueen valmentaja (yleisurheilun puolelta) luennollaan kertoi, kuinka suomalainen valmentaja suorituksen jälkeen kertoo 10 huonosti mennyttä asiaa, joista yhteen osaa kertoa parannusehdotuksen, siinä missä jenkkivalmentaja pulputtaa 10 mahtavasti mennyttä asiaa (huonostakin suorituksesta) ja mainitsee loppuun yhden kehitettävän asian, johon hänellä on jo resepti. Urheilijoiden kisojen jälkeisistä lausunnoista peilautuu aika hyvin tämä tapa valmentaa ja ylipäätään ajatella. Tuloslistastakin voimme päätellä jotain tapojen tehokkuudesta? Me olemme koiriemme valmentajia. Millaisia valmentajia haluamme koirillemme olla?
Agilitypuolella on aloitettu käyttämään "valmentaja" -termiä, jonka kautta mielestäni vastuu harrastajasta kasvaa. Valmentajan tulisi hallita kokonaisuus kilpailuvuoden jaksoittamisesta aina koiran oikeanlaiseen ruokavalioon asti ja auttaa myös psyykkisen puolen haasteissa. Millaisen valmentajan sitten miellämme hyväksi? Sellainen, joka kiinnittää huomiota kantapään ja pikkurillin asentoihin, kuulostaa pätevältä ja asiansa osaavalta. Ja niin varmasti onkin. Joku toinen taas saattaa huomata samat kantapään asennot, mutta tekee tietoisen valinnan ja jättää niistä sanomatta, jottei ihmisen suorittaminen menisi liian tekniseksi fiiliksen kustannuksella, mikäli kantapään asennolla ei ole vaikutusta ohjauskuvion onnistumiseen ja ihmisen liikkuminen näyttää helpolta. Kumpi sitten on todellisuudessa tehokkaampi tapa? Valmentajat/kouluttajat ja treenikaverit opettavat meille huomaamattaan myös ajattelutapaa. Jos suoritus aina treeneissä keskeytetään virheeseen (vaikka pitkään kaarrokseen, tai yhteen kontaktin putoamiseen seuruussa), tottakai ihminen lopettaa yrittämisen myös kisaradalla, kun yksi kaarros falskaa. Usein puhutaankin siitä, kuinka menestyminen on ohjaajan päästä kiinni. Ja niinhän se onkin. Mm. Frickistä on kuulunut väitteitä, ettei hän oikeasti osaa agilityä, eikä ole teknisesti yhtä taitava kuin moni muu. Aika hurjaa voittaa maailmanmestaruus monta kertaa olematta taitava! Tuntuu kummalliselta, että tarvitsee edes ihmetellä, miksi meillä on paljon teknisesti hurjan taitavia harrastajia, joiden osaaminen ei kisoissa tule esille. Virhekeskeisyys tappaa fiiliksen. Ja fiiliksen puuttuminen tappaa onnistumisen mahdollisuuden.
Jotta voisi menestyä, on tiedettävä mitä tietä pitkin kulkee. Jatkuvasti eri kouluttajilla ravaaminen ei takaa menestymistä. Jotta voisi menestyä, on itse ymmärrettävä mitä tekee ja miksi ja pysyttävä siinä linjassa. Pysäytetään treeni sitten missä kohtaa tahansa, kysymyksellä "mitä teet ja miksi?", pitäisi ohjaajalla olla välitön vastaus valmiina. Vain ymmärtämisen kautta voi tulla paremmaksi. Ja kun ymmärtää mitä tekee, on myös helpompi treenata hyvällä asenteella. Jatkuva metodin vaihtaminen stressaa ja aiheuttaa informaatiotulvan, joka ei anna aikaa ajattelulle ja ymmärtämiselle.
Koiran ymmärtäminen on myös äärimmäisen tärkeää. Pitäisi pystyä olemaan avoin koiralle ja sen tunnetiloille ihan joka treeneissä. Samaan muottiin laittaminen on todellista ajanhaaskausta. Olemme ihmisinä erilaisia ja niin ovat koirammekin. Ja hyvä niin.
Se, miten käyttäydymme ja millä asenteella treenaamme, kumpuaa varmasti hyvin pitkälti siitä MIKSI harrastamme viikosta ja vuodesta toiseen? Haluammeko menestyä jossain tietyssä lajissa? Saavuttaa koiralle titteleitä? Vai haluammeko oppia paremmiksi koirankouluttajiksi? Aktivoida koiraa? Mistä saamme motivaatiomme?
Etenkin agilitykisoissa on ollut puhetta vallitsevasta ilmapiiristä, joka on lipsahanut turhan vakavan puolelle, ainakin osittain. Onneksi näin ei jokapuolella ole, mutta yksikin on liikaa. Aikuiset ihmiset käyttäytyvät järkyttävästi. Paha olo tarttuu, eikä sen vallitessa uskalla hihkua omista onnistumisistaan. Kun kisaaminen vielä on mahdollista joka viikonloppu, tarttuu negatiivisuus pikkuhiljaa, jos ei sen torjumiseen keskity. Kisoissa muilta saadut negatiiviset/arvostelevat kommentit ovat täysin tarpeettomia. Joskus jaksoin jäädä miettimään niitä, enää en. Lähinnä minua säälittää, sillä ihminen, joka kokee tarvetta arvostella negatiivisesti muita, todennäköisesti voi huonosti ja puhuu myös itselleen hyvin rumasti. Olen poistanut mahdollisuuden näiden kommenttien kuulemiselta, juoksemalla hallista ulos palkkaamaan koiraa. Palkkauksen ja jäähdyttelyn jälkeen kentän laidalle palatessani, pahanilmanlinnut ovat jo liian kiireisiä arvostelemaan muita, muistaakseen suoritukseni. Tehokasta, suosittelen :)
Jossain koulutuksessa neuvottiin treenaamaan tokoa vakava ilme naamalla, sillä kisoissakin tekee niin. Ostin ajatuksen kisojen ja treenien samanlaisuudesta, mutta sen sijaan, että harjoittelee jäykkänä olemista, voisiko tavoitteena ollakin rento ilme kisoissa? Edellisviikonlopun tokon karsintakokeessa Mujunen avauksessaan toivoi iloisia ilmeitä vakavien sijaan ja lupasi heti tulevan enemmän pisteitä, mikäli astuu hyväntuulisena kehään. Koiran on huomattavasti helpompi olla rento ja iloinen, kun ohjaaja viestii hyväntuulisuutta. Hieno kokeen avaus. Kisailmeellä on mahdollisuus vaikuttaa koko kisatunnelmaan. Siis hymyillään!
Olen aikoinani lähtenyt mukaan negatiivisuuden kierteeseen. Jaimen kanssa agility oli todella haasteellista ja sisäiset ja ulkoiset odotukset ja tulostavoitteet olivat täysin epärealistisia koiran ominaisuuksiin nähden. Se aiheutti kireän fiiliksen, josta oli hauskuus kaukana. Jo edellisenä iltana ahdisti lähteä kisoihin ja arvata saattaa ettei sillä asenteella nollia tullut. Onneksi havahduin siihen, että se ei ole sellainen tapa, jolla haluan harrastaa. Kireys ja itkeminen eivät ole minua, eikä etenkään koiriani varten. Monen muutoksen kautta alkoi asennetyö takaisin siihen puhtaasti positiiviseen ajattelumaailmaan ja tapaan treenata. Tällä hetkellä olen tyytyväinen sekä omaani, että koirieni asenteeseen tehdä :) Olen äärimmäisen tarkka asenteestani agilityssä (muissa lajeissa haasteita ei koskaan ole ollutkaan). Päätin asennemuutoksen tehtyäni 2,5v sitten, että jos kisaan yhdenkin startin huonolla asenteella, se on välittömästi 3kk:n kisatauko, piste. Yhtään jäähyä ei ole tarvittu, eikä pitäisikään olla. Eikä ole sattumaa, että asennemuutoksen aloituksen jälkeen olemme myös saavuttaneet tuloksia. Mutta se on sivuseikka.
Elämän monella muulla osa-alueella "hyvällä fiiliksellä" toimiminen ei välttämättä ole mahdollista. Mielestäni koiraharrastus on laji, jossa on täysin mahdollista päästä huipulle asti, treenaamalla hyvällä fiiliksellä. Asennemuutos on pitkä tie, mutta se todella kannattaa. Yltiöpositiivinen ei tarvitse olla. Sekin on kuormittavaa, jos se ei ole ihmiselle luontainen tapa toimia. Hyvän mielen ja fiiliksen kuitenkin omistaa jokainen? Uskalla kyseenalaistaa asenteesi! Jos se kaipaa muutosta, ryhdy toimeen. Mieti mikä aiheuttaa sinussa huonoa fiilistä? On tärkeää, että uskoo omaan tapaansa toimia ja treenaa sellaisessa ympäristössä ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka tukevat omaa ajatusmaailmaa.
Koiraharrastus on voimaannuttavaa, niitä ihania arjen hetkiä, kun saa jättää muut murheet hyllylle ja elää ja olla hetkessä!
1.2.2015
Hyvinvoiva koira - Astetta syvemmälle
Huh, sosiaalisen median voimaa :) Edelliselle kirjoitukselle on jo liki 4000 lukukertaa, hurjaa!
.jpg)
Kiitos kaikille lukeneille, ajatelleille, kommentoineille ja jakaneille! :)
Nyt kun aihe on esillä, rohkenen avata sitä vielä hieman syvemmin :) Käsittelen tässä tekstissä tarkemmin koiran treenaamista. Suurimmassa osassa kommentointeja on tartuttu fyysiseen puoleen ja harrastusten fyysiseen rasittavuuteen, joten aloitetaan siitä. Pointti kirjoituksessani oli, että mietittäisiin, mikä todella on järkevää treenaamista ja mikä ylikuormittavaa. Harrastaminen itsessään ei ole huonosta, harrastaminen koiraa ylikuormittavasti sen sijaan on. Harrastavan koiran elämä voi olla yhtä laadukasta, tai jopa parempaa, kuin ei-harrastavan koiran elämä, lopputulos on ohjaajasta/omistajasta kiinni.
Huippu-urheilijoiden vuosi jakaantuu peruskuntokauteen, kilpailuihin valmistavaan kauteen, kilpailukauteen ja lepokauteen. Kuinka monen tavoitteellisesti kilpailevan koiran vuosi jakaantuu näin? Onko koirasi vuosi 2015 suunniteltu tältä pohjalta? Nykyiset kilpailuolosuhteet mahdollistavat ympäri vuoden kilpailemisen. Jos starttimäärät huitelevat 50 startissa/vuosi, peruskuntokautta ja lepokautta siihen tuskin mahtuu. Arvokilpailut sijoittuvat useimmiten kesän alkuun, eikä sinne voi mennä kylmiltään, joten kilpailukausi aloitetaan jo varhain keväällä. EO-pisteitä taas metsästetään ympäri vuoden ja kilpailu on usein kovinta vuoden lopussa. Ja tokihan ne karsintatuloksetkin on kerättävä. Keväästä vuoden loppuun tulee äkkiä 9 kuukauden aktiivinen kilpailujakso. Siitä jää 3 kuukautta levolle, peruskuntokaudelle ja kilpailuun valmistavalle kaudelle. Riittääkö se? En usko, että riittää. Missään ihmispuolen huippu-urheilulajissa ei ole ympäri vuoden mittaista jatkuvaa kilpailukautta, jonka aikana kilpailtaisiin yhtä paljon.
Tokossa on sama juttu. Karsintakokeet alkavat joulu-tammikuussa ja kestävät maaliskuuhun, arvokisat ovat kesällä ja piirinmestaruudet syksyllä. Eipä jää aikaa kunnon taukoiluun ja peruskuntokauteen. Jos harrastaa sekä agilityä, että tokoa tähdäten arvokisatasolle, lepokauden mahdollisuudet ajoittuvat eri kuukausiin. Koira ei siis välttämättä saa kunnollista lepotaukoa koko vuonna. Nykyisillä säännöillä lepo- ja peruskuntokauden pitäminen on vain omistajan vastuulla, kilpailusysteemi ei tue tehokasta treenaamista. Nuoria, 2-3 vuotiaina loppuunpalaneita/vammautuneita koiria on surullisen paljon. Kuinka voi olla edes mahdollista, että vain kahdessa vuodessa ollaan saatu koira loppuun?
Onko sitten tarpeellista kisata vuoden ympäri? Olisiko mahdollista päästä tavoitteisiin vähemmälläkin kisaamisella? Ja jos pitää kisata ympäri vuoden saavuttaakseen tarvittavat tulokset, onko ohjaajan tavoite silloin realistinen? Onko kilpailukautta todella suunniteltu, vai onko jatkuva kilpaileminen vain tapa, johon ollaan totuttu? Mikä on vuoden päätavoite ja mikä on suunnitelma sen saavuttamiseksi?
Onko sitten tarpeellista kisata vuoden ympäri? Olisiko mahdollista päästä tavoitteisiin vähemmälläkin kisaamisella? Ja jos pitää kisata ympäri vuoden saavuttaakseen tarvittavat tulokset, onko ohjaajan tavoite silloin realistinen? Onko kilpailukautta todella suunniteltu, vai onko jatkuva kilpaileminen vain tapa, johon ollaan totuttu? Mikä on vuoden päätavoite ja mikä on suunnitelma sen saavuttamiseksi?
Pk-puolella tauon pitäminen maastoista on helpompaa talven vuoksi. Siellä kysymys onkin ehkä enemmän peruskuntokauden toteutumisesta. Jos talvi ollaan löhöilty, voiko koiraa laittaa huhtikuussa suorittamaan 3lk:n kilpailua kaikkine osa-alueineen?
Vuositasolta viikkotasolle. Mikä sitten on sopiva määrä? Yleisin vastaus tähän on, että "en treenaa liikaa". Mutta mitä se tarkoittaa? Kuulostaako agilityssä sopivalta viikkomäärältä yhdet ohjatut + yhdet omatoimitreenit + viikonloppuna 3 starttia? Tiina kommentoikin edelliseen postaukseen maitohappojen poistumisesta elimistöstä. Jos harjoite menee anaerobisen puolelle, maitohapon poistuminen elimistöstä kestää jopa 48 tuntia. Milloin koira palautuu? Esimerkkiharjoitusmäärän lisäksi ei esim. ole mahdollista tehdä ylämäkitreenejä/intervallitreeniä (tai tykittelyä muiden koirien kanssa), ilman että olisi suuri riski fyysiseen ylikuormittumiseen. Olin Suomen Valmentajien luennolla viime vuonna. Olympiajoukkueen valmentajaa siteeratakseni "Vain idiootit (lasten/nuorten jalkapallovalmentajista kyse) harjoituttavat pelkästään lajitreeniä. Nykyisellä tietomäärällä pitäisi ymmärtää lajia tukevien harjoitusten tärkeys." Aika monen valmentajan katse tipahti lattiaan. Miten käy meidän?
Viikkotasolta harjoitetasolle. Treenivideokoosteita katsoessa, nopeasti laskettuna hyppyjä tulee yhteen treeniin helposti 150-200, 15min treenissä. Kokeileppa tehdä jännehyppy-juoksu 6m-jännehyppy-juoksu 6m...200 kertaa. Ja sitten seuraavana päivänä sama uudestaan. Ja siitä sitten tekemään samasta harjoitteesta paras mahdollinen suoritus kilpailuihin?
Harjoittelun pitäisi siis olla monipuolista ja palautumiseen pitäisi varata riittävästi aikaa. Treenien kesto ja teho tulisi olla ennalta suunniteltua. Koiran treenaaminen joka kerta hapoille asti ei ole järkevää treenaamista. Mutta entä sitten yksityistunnit? Taikka treeniviikonloput, joissa harjoituksia on 4-8 kahden päivän aikana? Treenien sisältö? Kuinka paljon koira tekee toistoja oppiakseen jotain ja kuinka paljon siksi, että me emme saa ohjattua kohtaa sujuvasti? Miten tokossa? Kuinka paljon viikossa seuruutamme koiraa vasemmalla? Seuruutammeko yhtä paljon oikealla? Entäpä kaukojen tekniikkatreenit? Montako toistoa teetämme ja onhan myös vatsalihaksia voimakkaasti kuormittavista kaukoharjoitteista vapaapäiviä (eikä niinä päivinä ole esim. hyppyjä)?
Harvoin treenaavilla on ihan yhtälailla suuri riski koiran ylikuormittumiseen. Jos treenataan vähän, eikä arki sisällä lajityypillistä harjoittelua (esim. intervallitreenit), on hapoille asti treenatulla koiralla suurentunut vamma- ja ylikuormittumisriski.
Psyykkistä puolta ei sovi unohtaa ja se ansaitsisikin enemmän huomiota. Henkinen ylikuormittuneisuus on aivan yhtä pahasta kuin fyysinen ylikuormittuneisuus ja usein nämä kulkevatkin käsi kädessä. Kilpailu on nykyään kovaa ja pienetkin virheet voivat olla koirakon (=ohjaajan) menestykselle kalliita. Tulee esiin ilmiö, jossa koiraa halutaan kontrolloida voimakkaasti. Valitettavasti tätä ei useinkaan tehdä niin, että rakennettaisiin liikkeitä pienistä palasista kokonaisiin liikeketjuihin, vain oikeista toiminnoista palkitsemisen kautta ja sitä kautta vahvistettaisiin sekä koiran, että ohjaajan itsevarmuutta liikesuorituksissa. Kontrollintarve luo ilmiön, jossa koira halutaan varovaiseksi ja tarkaksi erilaisin metodein. Vaikka rankaisuun keskittyvillä metodien toimivuudesta ei ole tieteellistä näyttöä, niin siitä huolimatta sitä näkyy käytettävän hyvin paljon useissa lajeissa. Selitysmalleja löytyy monia, kuten "koiran täytyy tietää milloin se tekee oikein ja milloin väärin". Totuus on, että koira tekee juuri niin kuin sille on opetettu. Jos se tekee virheen, kuinka voimme huomauttaa koiraa, kun itse olemme toiminnon vahvistaneet? Ylikuormittuneessa tilassa ajatustoiminta häiriintyy ja koira palaa herkästi ensin opittuun toimintamalliin. Sillä, että huomautamme koiraa ja kuormitamme sitä, saamme todennäköisesti virheen vain voimakkaammin esille.
On olemassa myös käsitteitä, kuten "keskittymishäntä". Tällä ymmärtääkseni perustellaan sitä, että koira on paineen kautta koulutettu seuraamisessa tarkaksi ja kropasta puuttuu rentous, sekä heiluva häntä? Kun kerran tiedämme, että koira tuottaa toimintoja, jotka ovat sille kannattavimpia, mihin tarvitsemme huomauttamista/pakotteita? Jos haluamme koiran pystyvän optimisuorituksiin, miksi stressaamme sitä yli? Olisi aivan kamalaa olla työpaikalla, jossa jokaisesta virheestä rangaistaisiin. Jos toimistotyöläinen saisi haukut jokaisesta väärästä tietokoneen näppäimen painamisesta, kuinka kauan hän tulisi motivoituneena töihin? Mikä vaikutus sillä on, että virheistä saisikin haukut vain joskus, lähinnä pomon ollessa huonolla tuulella? Tuskin sen parempi kuin ensimmäisessäkään. Jos haluamme koiristamme varmoja suorittajia, miksi laitamme ne pelkäämään virheitä? Ja ennen kaikkea, kun olemme ne itse kouluttaneet, miten ihmeessä voimme edes syyttää koiraa? Miten tästä "huomauttelu-kulttuurista" on tullut tapa, jota koulutetaan jo hyvin nuorille koirille ja kokemattomille ohjaajille?
Kisaongelmia tuntuu olevan monilla. Tässä Nancy Tannerilta oiva kirjoitus aiheesta. Tehtävä muutuu koiran viretilan muuttuessa. Rauhallisessa hallissa omatoimitreeneissä koiran onnistumisprosentti voi hipoa sataa, mutta häiriössä toiminto ei enää onnistukaan. Se ei johdu siitä, että koira v****illakseen tekee väärin, vaan siitä, että se ei osaa toimintoa siinä viretilassa. Useimmat meistäkin haluavat harjoitella monta kertaa ennen kuin astuvat ensimmäistä kertaa esim. uuden esityksen kanssa ison yleisön eteen. Emme ryntää harjoittelematta Hartwallille pitämään puhetta ja usko sen onnistuvan virheettömästi.
Koiralle asettamiemme vaatimusten pitäisi olla oikealla tasolla siihen nähden, mitä olemme harjoittelun eteen tehneet. Jos emme panosta koiran fysiikkaan, emme yksinkertaisesti voi vaatia koiraa olemaan pudottamatta yhtään rimaa tai tekemään täydellisiä luoksetulon stoppeja. Meidän on oltava rehellisiä itsellemme ja asetettava realistiset tavoitteet koiran osaamiselle omien koulutustaitojemme perusteella. Kaikki eivät tähtää huipulle, mutta se ei ole riittävä syy olla suunnittelematta koiran kilpailuvuotta. Kaikkien, jotka kilpailee, enemmän tai vähemmän, tulisi suunnitella vuosi koiran fyysisen&psyykkisen hyvinvoinnin näkökulmasta sopivaksi, jotta kilpaileminen olisi koiralle reilua. Ja jokaikisen treenin jälkeen tulisi analysoida koiran fyysinen&psyykkinen kuormitus. Oliko treeni sopiva vai menikö yli? Miten palautella ja miten suunnitella seuraavat treenit? Olemme koiriemme valmentajia. Vastuu koiran hyvinvoinnista on meillä. Koska me haastamme koiriamme toimimaan paremmin ja paremmin, on aika haastaa myös omaa toimintaamme.
Jatkojalostetaan edellisen kirjoituksen kysymystä onnellisuudesta.
Jos olisit koirasi, olisitko hyvinvoiva, jos sinua treenattaisiin, niin kuin sinä treenaat koiraasi ja olisit siinä kunnossa kuin koirasi nyt on?
29.1.2015
Hyvinvoiva koira - Haaste heitetty koiraharrastajille!
.jpg)
Me aktiiviset koiraharrastajat usein koemme olevamme huomattavasti parempia koiranomistajia, kuin naapurin Mustin omistaja, joka vain lenkkeilee koiransa kanssa. Meidän koirillammehan on harrastukset, ruokavaliot, lisäravinteet, BOTit, magneettitakit, fyssarit, osteopaatit, akupunktiot...listaa voisi jatkaa loputtomiin. Jos kuitenkin pysähdymme hetkeksi miettimään asiaa ja unohdamme materialistisuuden, mitä jää jäljelle? Ovatko koiramme todella fyysisesti ja psyykkisesti hyvinvoivempia kuin naapurin Musti? Millä perusteella? Ja kenen mielestä?
Aihetta kirvoitti ajattelemaan taas enemmän Vantaalla -postauksen kommentointi. Todellisuus on, että hyvin monella koiralla treenataan aivan järkyttäviä määriä viikossa. Jatkuvassa ylirasitustilassa olevia koiria tulee mieleen pitkä lista. On parantumatonta revähdysvammaa, venähdysvammaa, puujalkoja, jatkuvasti toistuvia jumikohtia rangassa, lihaskireyttä, rajoittunutta liikerataa, lihasepätasapainoa, toispuoleisuutta. Fyysistä väsymistä. Uupumista. Tekemisestä puuttuu voima, laukka on tikutusta, nopeat suunnanmuutokset ja äkkipysähdykset mahdottomia. Mutta miten se vaikuttaa treenaamiseen? Aika monella ei mitenkään tai korkeintaan pariksi viikoksi. Ja esim. käännösten ollessa vammojen vuoksi huonoja, treenimäärä saattaa jopa kasvaa? Entäs vammat arvokisakaudella, kuka jää pois tärkeistä kisoista, kuka ei? Kuka douppaa, kuka ei? Kuten sanottu, uskallan väittää, että kukaan koira ei halua mennä agilityä/tokoa/pk-lajeja vammautuneena tai suutu omistajalleen, mikäli arvokisat jäävät kisaamatta. Kun kerran selityksiä inhimillistetään näissä asioissa, niin inhimillistettäisiin myös kropan kunnon näkökulmasta.
Fyysisen puolen lisäksi olen huolissani aktiiviharrastajien koirien psyykeestä. Paljon puhutaan ohjaajien mentaalipuolesta, mutta entäs koirien? Tekninen osaaminen korostuu lajeissa kilpailun koventuessa. Miten koiria viedään eteenpäin? Pilkkomalla taito pieniin osiin, vahvistamalla jokaista pientä osaa ja takaperinketjuttamalla liike varmaksi? Vai huomauttamalla vääristä? Fyysisesti korjailemalla? Pistämällä painetta? Prässäämällä häiriötreeneillä? Onko koulutuksen tavoite saada koirasta iloisen rento suorittaja vai varovaisen tarkka? Virheen sattuessa miten toimit? Mietitkö mitä vahvistit, vai sanotko koiraa k**ipääksi? Onko treeneissä tavoitteena saada koira onnistumaan, vai epäonnistumaan?
Vilkkaita, sähäköitä ja reaktiivisia koiria arvostetaan monessa lajissa. Monesti kuulee, kuinka koirat ovat niin ja näin hulluja. Ja hulluilla koirilla on automaattisesti treeneissä aina kivaa ja niille voi sanoa. Mutta miksi ihmeessä niille pitää huomautella? Oman kokemukseni mukaan ne "hullut" ovat juuri niitä, joiden psyykeestä pitää eniten huolehtia. Ne ovat niin kiihkeitä, että stressaantuvat helposti, eivätkä välttämättä saa kierroksia alas. Tuskin ne nauttivat huomauttelusta/kurituksesta sen enempää kuin ne herkemmätkään koirat? On järkyttävää katsoa "pakettiin" laitettujen koirien tekemistä mm. seuraamisessa ja hyppäämisessä. Kroppa on jännittynyt, jalat ovat rungon alla, yliyrittäminen paistaa katsomoon asti.
Treenien lisäksi arkielämä vaikuttaa suuresti koiran hyvinvointiin. Millaista on koiran fyysisestä kunnosta huolehtiminen? Onko mietitty loppuun asti miten koiran fyysistä kuntoa rakennetaan lajityypilliseksi? Sisältävätkö lenkit myös palauttavia ravilenkkejä? Onko koira lenkeillä jatkuvasti käskyn alla, vai saako se rennosti jolkotella menemään? Vai onko lenkkeily ainaista tykittämistä lauman muiden koirien kanssa? Onko palauttavan lenkkeilyn ja peruskuntoa kohottavan/ylläpitävän liikunnan välillä selkeä ero? Miten fyysisestä kunnosta huolehtiminen on liitetty treeniaikatauluuun? Toivottavasti esim. rankkojen agilitytreenien jälkeen ei lähdetä tunnin juoksulenkille.
Entäs sisällä? Miten koira tulee toimeen lauman muiden koirien kanssa? Kiusataanko sitä tai onko se kiusaaja? Onko sillä kovasti rajoja/sääntöjä, vai saako se olla vapaalla? Onko se hermostunut, kulkeeko se jatkuvasti ympäri huoneistoa vai osaako se ottaa rennosti? Onko se pistetty aina väistämään ihmistä? Piiloutuuko se sängyn alle, vai uskaltaako se olla muun lauman kesken?
Viisi vapautta - hyvinvoinnin perusta
Tutkijat määrittelevät usein eläinten hyvinvoinnin erilaisten vapauksien perusteella:
1 vapaus nälästä, janosta ja väärästä ravitsemuksesta
2 vapaus epämukavuuden tunteesta
3 vapaus kivusta, vammoista ja sairauksista
4 vapaus käyttäytyä lajilleen tyypillisesti
5 vapaus pelosta ja kärsimyksestä.
Vastuu koiriemme hyvinvoinnista on täysin meillä. Pelkällä lajitreenaamisella emme voi sanoa itseämme paremmiksi koiranomistajaksi, kuin naapurin Mustin omistaja, joka lenkkeilee rennosti koiransa kanssa päivittäin, eikä sille aiheuteta turhaa stressiä. Mutta onko edes mahdollista harrastaa, tuottamatta koiralle liiallista stressiä? Kuinka vetää raja siihen, että milloin stressi on vielä positiivista/sopivaa ja milloin se on jo ylikuormittavaa? Kukaan meistä tuskin on täydellinen, mutta mikä on perusajattelumme ja pyrkimyksemme?1 vapaus nälästä, janosta ja väärästä ravitsemuksesta
2 vapaus epämukavuuden tunteesta
3 vapaus kivusta, vammoista ja sairauksista
4 vapaus käyttäytyä lajilleen tyypillisesti
5 vapaus pelosta ja kärsimyksestä.
HAASTANKIN KAIKKI AKTIIVISESTI HARRASTAVAT pohtimaan oman koiransa hyvinvointia syvemmin. Aseta itsesi koirasi asemaan. Jos sinun elämäsi olisi sellaista, kuin koirasi elämä tällä hetkellä, olisitko onnellinen? Kokisitko elämän olevan reilua? Kirjoita postaus Hyvinvoiva koira -haaste otsikolla ja haasta kaverisikin mukaan!
Ensimmäisenä haastan meidät linkittäneet blogit:
darcyjabingley.blogspot.fi
havingfunwhileontheway.blogspot.com
heikinlaaksonhirmut.blogspot.fi
lassekaapo.vuodatus.net
monsterit.blogspot.fi
oikeeasenne.blogspot.fi
rasputti.blogspot.fi
rollenneminjamoonanseikkailut.blogspot.com
sulonjastellanelama.blogspot.fi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)