11.3.2015

Hyvinvoiva koira - Tärkeintä on fiilis!

Olen lukenut hurjan monta mielenkiintoista vastinetta Hyvinvoiva koira -haasteelle! Iso kiitos niistä :) Ihanaa, että aihe on herättänyt ajattelemaan!

Tällä kertaa pohdituttaa harrastajien asenne :) Positiivisuus aiheena on ollut viime aikoina tapetilla. Osalla niin, että on/haluaa olla aidosti positiviinen, osalla sitten taas sarkastisen vivahteen kautta. Ihmisen asenne ja tapa ajatella ylipäätään elämästä, vaikuttaa tottakai myös koiraan ja harrastamiseen. Mutta voiko kilpailla tavoitteellisesti treenaamalla vain hyvällä asenteella? Ja mikä on "hyvä asenne"? Onko tavoitteellisen tosiharrastajan ilme totinen ja "matkasta nauttiminen" vain kukkahattujen ja epäonnistujien klisee?



Yhteiskuntamme tapa ajatella ruokkii virhekeskeisyyttä ja virheisiin tarttumista. Ei voi kehittyä, jos ei tartu virheisiin, eikä mihinkään saa olla tyytyväinen. Aina on parannettavaa. Niin varmasti onkin, mutta voisiko virheitä työstää olematta stressaantunut tai kireä/vihainen? Suomen olympiajoukkueen valmentaja (yleisurheilun puolelta) luennollaan kertoi, kuinka suomalainen valmentaja suorituksen jälkeen kertoo 10 huonosti mennyttä asiaa, joista yhteen osaa kertoa parannusehdotuksen, siinä missä jenkkivalmentaja pulputtaa 10 mahtavasti mennyttä asiaa (huonostakin suorituksesta) ja mainitsee loppuun yhden kehitettävän asian, johon hänellä on jo resepti. Urheilijoiden kisojen jälkeisistä lausunnoista peilautuu aika hyvin tämä tapa valmentaa ja ylipäätään ajatella. Tuloslistastakin voimme päätellä jotain tapojen tehokkuudesta? Me olemme koiriemme valmentajia. Millaisia valmentajia haluamme koirillemme olla?

Agilitypuolella on aloitettu käyttämään "valmentaja" -termiä, jonka kautta mielestäni vastuu harrastajasta kasvaa. Valmentajan tulisi hallita kokonaisuus kilpailuvuoden jaksoittamisesta aina koiran oikeanlaiseen ruokavalioon asti ja auttaa myös psyykkisen puolen haasteissa. Millaisen valmentajan sitten miellämme hyväksi? Sellainen, joka kiinnittää huomiota kantapään ja pikkurillin asentoihin, kuulostaa pätevältä ja asiansa osaavalta. Ja niin varmasti onkin. Joku toinen taas saattaa huomata samat kantapään asennot, mutta tekee tietoisen valinnan ja jättää niistä sanomatta, jottei ihmisen suorittaminen menisi liian tekniseksi fiiliksen kustannuksella, mikäli kantapään asennolla ei ole vaikutusta ohjauskuvion onnistumiseen ja ihmisen liikkuminen näyttää helpolta. Kumpi sitten on todellisuudessa tehokkaampi tapa? Valmentajat/kouluttajat ja treenikaverit opettavat meille huomaamattaan myös ajattelutapaa. Jos suoritus aina treeneissä keskeytetään virheeseen (vaikka pitkään kaarrokseen, tai yhteen kontaktin putoamiseen seuruussa), tottakai ihminen lopettaa yrittämisen myös kisaradalla, kun yksi kaarros falskaa. Usein puhutaankin siitä, kuinka menestyminen on ohjaajan päästä kiinni. Ja niinhän se onkin. Mm. Frickistä on kuulunut väitteitä, ettei hän oikeasti osaa agilityä, eikä ole teknisesti yhtä taitava kuin moni muu. Aika hurjaa voittaa maailmanmestaruus monta kertaa olematta taitava! Tuntuu kummalliselta, että tarvitsee edes ihmetellä, miksi meillä on paljon teknisesti hurjan taitavia harrastajia, joiden osaaminen ei kisoissa tule esille. Virhekeskeisyys tappaa fiiliksen. Ja fiiliksen puuttuminen tappaa onnistumisen mahdollisuuden.



Jotta voisi menestyä, on tiedettävä mitä tietä pitkin kulkee. Jatkuvasti eri kouluttajilla ravaaminen ei takaa menestymistä. Jotta voisi menestyä, on itse ymmärrettävä mitä tekee ja miksi ja pysyttävä siinä linjassa. Pysäytetään treeni sitten missä kohtaa tahansa, kysymyksellä "mitä teet ja miksi?", pitäisi ohjaajalla olla välitön vastaus valmiina. Vain ymmärtämisen kautta voi tulla paremmaksi. Ja kun ymmärtää mitä tekee, on myös helpompi treenata hyvällä asenteella. Jatkuva metodin vaihtaminen stressaa ja aiheuttaa informaatiotulvan, joka ei anna aikaa ajattelulle ja ymmärtämiselle.
Koiran ymmärtäminen on myös äärimmäisen tärkeää. Pitäisi pystyä olemaan avoin koiralle ja sen tunnetiloille ihan joka treeneissä. Samaan muottiin laittaminen on todellista ajanhaaskausta. Olemme ihmisinä erilaisia ja niin ovat koirammekin. Ja hyvä niin.



Se, miten käyttäydymme ja millä asenteella treenaamme, kumpuaa varmasti hyvin pitkälti siitä MIKSI harrastamme viikosta ja vuodesta toiseen? Haluammeko menestyä jossain tietyssä lajissa? Saavuttaa koiralle titteleitä? Vai haluammeko oppia paremmiksi koirankouluttajiksi? Aktivoida koiraa? Mistä saamme motivaatiomme?
Etenkin agilitykisoissa on ollut puhetta vallitsevasta ilmapiiristä, joka on lipsahanut turhan vakavan puolelle, ainakin osittain. Onneksi näin ei jokapuolella ole, mutta yksikin on liikaa. Aikuiset ihmiset käyttäytyvät järkyttävästi. Paha olo tarttuu, eikä sen vallitessa uskalla hihkua omista onnistumisistaan. Kun kisaaminen vielä on mahdollista joka viikonloppu, tarttuu negatiivisuus pikkuhiljaa, jos ei sen torjumiseen keskity. Kisoissa muilta saadut negatiiviset/arvostelevat kommentit ovat täysin tarpeettomia. Joskus jaksoin jäädä miettimään niitä, enää en. Lähinnä minua säälittää, sillä ihminen, joka kokee tarvetta arvostella negatiivisesti muita, todennäköisesti voi huonosti ja puhuu myös itselleen hyvin rumasti. Olen poistanut mahdollisuuden näiden kommenttien kuulemiselta, juoksemalla hallista ulos palkkaamaan koiraa. Palkkauksen ja jäähdyttelyn jälkeen kentän laidalle palatessani, pahanilmanlinnut ovat jo liian kiireisiä arvostelemaan muita, muistaakseen suoritukseni. Tehokasta, suosittelen :)

Jossain koulutuksessa neuvottiin treenaamaan tokoa vakava ilme naamalla, sillä kisoissakin tekee niin. Ostin ajatuksen kisojen ja treenien samanlaisuudesta, mutta sen sijaan, että harjoittelee jäykkänä olemista, voisiko tavoitteena ollakin rento ilme kisoissa? Edellisviikonlopun tokon karsintakokeessa Mujunen avauksessaan toivoi iloisia ilmeitä vakavien sijaan ja lupasi heti tulevan enemmän pisteitä, mikäli astuu hyväntuulisena kehään. Koiran on huomattavasti helpompi olla rento ja iloinen, kun ohjaaja viestii hyväntuulisuutta. Hieno kokeen avaus. Kisailmeellä on mahdollisuus vaikuttaa koko kisatunnelmaan. Siis hymyillään!



Olen aikoinani lähtenyt mukaan negatiivisuuden kierteeseen. Jaimen kanssa agility oli todella haasteellista ja sisäiset ja ulkoiset odotukset ja tulostavoitteet olivat täysin epärealistisia koiran ominaisuuksiin nähden. Se aiheutti kireän fiiliksen, josta oli hauskuus kaukana. Jo edellisenä iltana ahdisti lähteä kisoihin ja arvata saattaa ettei sillä asenteella nollia tullut. Onneksi havahduin siihen, että se ei ole sellainen tapa, jolla haluan harrastaa. Kireys ja itkeminen eivät ole minua, eikä etenkään koiriani varten. Monen muutoksen kautta alkoi asennetyö takaisin siihen puhtaasti positiiviseen ajattelumaailmaan ja tapaan treenata. Tällä hetkellä olen tyytyväinen sekä omaani, että koirieni asenteeseen tehdä :) Olen äärimmäisen tarkka asenteestani agilityssä (muissa lajeissa haasteita ei koskaan ole ollutkaan). Päätin asennemuutoksen tehtyäni 2,5v sitten, että jos kisaan yhdenkin startin huonolla asenteella, se on välittömästi 3kk:n kisatauko, piste. Yhtään jäähyä ei ole tarvittu, eikä pitäisikään olla. Eikä ole sattumaa, että asennemuutoksen aloituksen jälkeen olemme myös saavuttaneet tuloksia. Mutta se on sivuseikka.

Elämän monella muulla osa-alueella "hyvällä fiiliksellä" toimiminen ei välttämättä ole mahdollista. Mielestäni koiraharrastus on laji, jossa on täysin mahdollista päästä huipulle asti, treenaamalla hyvällä fiiliksellä. Asennemuutos on pitkä tie, mutta se todella kannattaa. Yltiöpositiivinen ei tarvitse olla. Sekin on kuormittavaa, jos se ei ole ihmiselle luontainen tapa toimia. Hyvän mielen ja fiiliksen kuitenkin omistaa jokainen? Uskalla kyseenalaistaa asenteesi! Jos se kaipaa muutosta, ryhdy toimeen. Mieti mikä aiheuttaa sinussa huonoa fiilistä? On tärkeää, että uskoo omaan tapaansa toimia ja treenaa sellaisessa ympäristössä ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka tukevat omaa ajatusmaailmaa.

Koiraharrastus on voimaannuttavaa, niitä ihania arjen hetkiä, kun saa jättää muut murheet hyllylle ja elää ja olla hetkessä!

5 kommenttia:

  1. hyvä Tiina! tosi hyviä ajatuksia, itse olen myös miettinyt monen startin jälkeen että mikä meni pieleen, niin oma asennehan sieltä löytyi. Heti kun muistaa taas pitää sen tärkeimmän (eli Oikeen Asenteen) mukana niin homma TUNTUU paljon paremmalta, tuloksista viis. Olen joutunut jo monesti palauttamaan itseni takaisin maan pinnalle, ja onneksi itselläni vielä löytyy niitä positiivisia kavereita jotka jaksaa kehua(kin) ratojen jälkeen. Vappu joskus sanoi että jos sanot yhden negatiivisen asian radalta, niin pitää olla valmiina viisi positiivista tilalle, muuten ei saa sanoa mitään. :)

    VastaaPoista
  2. Erittäin hyvä kirjoitus, kiitos! Itse olen peruspositiivinen, enkä osaa lähteä radalle vihaisena, vaikka joku välillä on yrittänyt lietsoa, että tulisi parempaa tulosta, jos lähtisi vihaisena. Siis ei vihaisena koiralle, mutta tietyllä tavalla kiukulla saisi tiettyä asennetta, sanottiin. En silti suostu siihen. Eipä mitään sen kummempia tuloksia ole tullut positiivisuudellakaan, että eipä sillä.

    Toinen koiristani on todella herkkä aistimaan mielialojani. Huomasin, että sen kanssa rally-tokotreenit sujuivat todella kivasti, kun itsellä oli ollut hyvä päivä takana. Ja vastaavasti huonosti, kun olin kireä. Vasta silloin oikeastaan tajusin, miten paljon se oikea mieliala voikaan vaikuttaa!

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista! :) Tuo Markon mainitsema tapa on ihan hyvä aloitus asennemuutokselle. Jos sen vielä tekee niin, että kirjoittaa paperille asiat ihan itseään varten, jää sarkastinen vivahde herkemmin pois ja ajattelutapa alkaa pikkuhiljaa vahvistua mielessäkin, kun sitä ei vain "pakosta" tarvitse sanoa muille ääneen :)

    Elina:
    Tuohon "Eipä mitään sen kummempia tuloksia ole tullut positiivisuudellakaan, että eipä sillä." -lausahdukseen, itse ajattelen asian niin, että jos ei tule tuloksia, niin ainakin on ollut treeneissä oikeasti kivaa ja on voinut nauttia monesta hetkestä! Kisoja on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin treenejä. Ja epäonnistumisetkin kestää paljon paremmin, kun ei ole kerännyt kiukkua jo treeneissä :)

    VastaaPoista